Voy a tatuarme, azul, una casita para que allì vivan nuestros corazones

"Juntos caminemos al encuentro de Maria" Alkuviikosta tuli kutsu öiseen seikkailuun.

Perjantaina viiden jälkeen porukka kokoontui koululla, noin 240 hengen poppoo kostuen oppilaista ja opettajista nous kuuteen bussiin josta matka sitte alko. Yheksän paikkeilla saavuttiin Quitoon jossa porukka tankkas kävelyy varten ja omaan tahtiin lähti matkaan.

Olin siin lähteny mukaan "pyyhiinvaellusretkelle" öiseen kävelyyn Quinche nimiseen kylään. Kerran vuodessa ensin virallinen kävely ja sen jälkeen koulumme järjestämä kävely, osa porukasta lähtee mukaan uskonnollisin merkein mutta suurin osa vain yllättämään ja haastamaan itsensä. Kävelyreitti kulki ylös,alas ympäri hei! Kukaan ei tuu perässä poimimaan jälkeen jääneitä eikä reitiltä oo oikeen ulospääsyäkään. Tarkoitus on siis vain kävellä ja joskus aamutunneilla saapua tuohon pieneen pyhään kylään ja astua kirkkoon kuuntelemaan jumalanpalvelusta.

Noin puol kymmenen kun meiän 11 hengen kaveriporukka lähti kävelemään, oltiin jo valmiiks viimesten joukossa. Alkumatka oli pelkkää alamäkee, noin puoltoista tuntii käveltiin alaspäin vuorenrinnettä saapuen vihdoin moottoritielle. Ensimmäiset lepääjät nähtiin siellä. Siitä alkokin sitte ylämäki, ensin liian pitkä JYRKKÄ ylämäki pohjana pehmeä hiekka. Sanoin kaverille että mehän mennään ylös asti yhellä kertaa ja sit levätään, siin oli urheilija tytön kunto kyllä kovilla mut ylös asti mentiin jossa sitte ootettiin muita kavereita. 

Kun matka jatku joukko oli vähentyny viidellä hengellä. Ei mitään matka jatkuu ja taas ohitettiin monta lepäävää porukkaa. Ylämäki ei ikinä kuitenkaan loppunu vaan matka jatku loivana nousevana. Välillä kuljettiin viini tarhojen ohi, välillä kauniiden vuoristotalojen lomassa ja välillä asfaltti jalkojen alla noustiin ja noustiin. Mitä ylemmäs päästiin sitä raikkaampaa ilma oli, luonnon tuoksu ja purojen lorina väritti meiän matkaa. Laulu jakso raikaa aamu kolmeen asti. Mutkiakin matkassa oli, kerran eksyttiin tietämättä mihin suuntaan jatkaa kunnes jossain kaukana näkyi taskulampun valoa ja kerran pysähdyttiin koska kaveri ei tuntenut jalkaansa. Viimeisten joukosta noustiin ja kahtakymment vaille neljä saavuttiin vihdoin kylälle, 11 hengen poppoo oli kutistunu kolmeen. Vartin päästä saapu kolme lisää. Aamun tunnit oli jäätävän kylmiä, käperryttiin kaikki kuus lusikkaan kirkon seinän viereen ja hädässä ostettiin muutama fleece viltti lämmittämään, siinä nukttiin aamu kuuteen jolloin kirkko meiät herätti. Jumalan palvelukseen ei menty sillä tuoreet empanadat ja morrocho houkutti enemmän. Noin viiden tunnin kävely oli takana, tyytyväisenä ja jalat hiukan jäykkinä nousin bussiin ja aamu kymmeneltä saavuin kotiin, jotain unohtumatonta tuli taas tehtyä ja ehkä joskus palaan uudestaan näihin kuvioihin. Tarkalleen en tiedä kuinka monta kilometriä tuli käveltyä, mutta kun mulle sanottiin et kävellään about koko yö niin aattelin että jep okei kävellään, ei kukaan uskonu et oikeesti kulutetaan yö kävellen ja laulaen. Olo oli kirjaimellisesti: "matkustan  ympäri maailmaa, laukussa leipää ja piimää vaan, jos muo hiukkasen onnistaa niin uuden ystävän saan"

Volando vengo, volando voy

Tässä maailmassa kaikki on mahollista, sä et koskaan tiiä mihin sun elämä sut vie. Kaikella mikä tapahtuu on kuitenkin tarkotuksensa, ei ollu sattumaa et mun sormi päälle vuos sitten valitsi Ecuadorin maailmankartalta, mä voisin nyt olla toisessa maassa, toisessa kaupungissa, toisessa perheessä ja toisessa elämässä. Mun polku nyt sattu vaan kulkemaan tän talon, tän kaupungin ja tän elämän kautta.
Eilen hypättiin salaa lava auton lavalle ja nautittiin kylmästä tuulesta, salakuljetettiin ruokaa leffateatteriin ja nukahettiin liian mukaviin penkkeihin. Istuttiin koko yö keittiössä nauraen elämän mutkille. Musta on tullu älyttömän läheinen mun host veljen kanssa, käydään lenkillä yhessä, tehään safkaa yhessä ja kuunnellaan nirvanaa yö myöhään. Eilen ajattelin äitiä ja kaipasin niitä hetkiä jolloin tein jotain hölmöä ja äiti keitti kahvia. Kaipasin kotia, "casa Eränpalo" kylttiä oven vasemmalla puolella ja avoimia ovia, muistin ne yöt jolloin saavuin neljän jälkeen utuisena omaan sänkyyn nukkumaan ja aamulla halasin äitiä.
Viikot kuluu tääl nopeesti, välil tuntuu et aika vaan lentää mut eihän aikaa voi pysäyttää. Rakastan tätä kaupunkia. Viime viikonloppu tosiaan meni Mama Negran tahtiin, sunnuntaina uimahallissa ja veljen synttäreitä viettäessä. Maanantaina ekaan kertaan meil oli ihan oikee lomapäivä koulusta ja lähettiin kattomaan koulujen paraatia (ylläripylläri mun katolinen kouluhan ei tuollaseen osallistunu, mut oli ihan kiva valokuvaillakki taas välillä) Alkuviikko koulussa meni korista pelaillen ja leffoja kattellen, torstaina mulle ilmotettiin et perjantaina mun on pelattava "pesistä" luokan joukkueessa ja mun on pakko pelata. Eilen sitte lenkin jälkeen puol tuntii myöhässä saavuin koulun kentälle mut mikäs siinä Ecuadorissa kun ollaan ni ihan ajoissahan mä olin. Tää pesis oli hiukan erillaine mihin mä suomessa oon tottunu. Pallo heitettiin muo päin ja sitä piti lyödä leipämailalla niin pitkälle ku sai, sen jälkee juostiin niin pitkälle ku päästiin tosin pesiä tässä lajissa on 6 ja ne muodostaa suorakaiteen. Vastustaja joukkue yrittää saada pallon koppiin ja jos ne saa ilmasta kopin vaihtuu sisä ja ulkokenttä vuorot. Jos ne ei saa koppia vaan ottaa pallon maasta on kaks vaihto ehtoa. joko heittää pallo kopparille ja yrittää heittää juoksiaa pallolla, jos pallo osuu juoksiaan tai koppari saa pallon ennen kun juoksia ehtii pesälle, vaihtuu vuorot. Tän verran mä ymmärsin mut välillä tuntu silt et kaikki vaan juoksi ympäriinsä tekemättä mitään järkevää. Joka kerta kun tein juoksun, palasin saman tien lyömään uudestaan, näin varmistettiin et peli tuli voitettua ja meiän ylivoimasen suuresta kuuden hengen joukkueesta kolme seiso kannustamassa koko pelin ajan.  Ens viikolla kai pelataan futista mut voi olla et vasta ens kuussa, ei kukaan tiiä kuitenkaan missä päivässä mennään.

Mama Negra 2013 Que viva Latacunga!

Oi tätä elämää, rakkautta ja rikkautta, pienet ilot ja suuret kuviot. Lauantaina Latacungan isoin juhla Mama Negra käynnistyi 5 a.m. kun herätyskelloni herätti nukkuvan lapsen valmistautumaan, suihku, järjetön meikkaus ja hiusten selvitys, korujen etsiminen ja kenkien sovitus, tuttuun tapaan tää tyttö jätti kaiken viime tinkaan mut mikäs siinä, ei ainakaan ehtiny stressaa mistään. Mama Negraa juhlitaan joka vuosi kaks kertaa. Se on kunnian osoitus kaupunkimme kauan sitten pelastaneelle pyhimys neistyeelle joka pelasti kaupungin cotopaxi tulivuoren tuholta. Mama Negraan osallistuu kaiken ikäiset ja kokoiset ja vaikka kaupunki tämän juhlan aikana on pienessä kaaos tilassa ja Latacunga täyttyy ihmisistä kaikkialta maata ja etelä amerikkaa, kaikki rakastavat ja iloitsevat yhdessä.
Lopputulos, maailmanlopun meikit,( irtoripset joihin jo kyllästyin ja otin pois), korkokengät, perinteinen asu paraatia varten. Paraatissa on erilaisia henkilöitä ja kaikilla on oma tehtävä. On viisi persoonaa jotka ovat ne isoimmat ja tärkeimmät, jokaisella persoonalla on oma paraati ja on tärkeää että oma paraati on se suurin ja hienoin. Minä olin Angel de la estrella nimisen persoonan paraatissa koska persoona oli luokkakaverini isä. Paraatin järjestäjä pitää huolta syömingeistä ja juomingeista ja että kaikki onnistuu. Minä ja kolme luokkakaveriani osallistuttiin paraatiin Chola nimisinä tyttösinä, cholan tehtävä on olla nättinä, heitellä karkkeja ja muistoesineitä sekä juottaa ihmisille viskiä ja kotitekoista hedelmäviinaa. Kävelyn piti alkaa kello 9 mutta tuttuun Ecuadori aikatauluun aloitettiin siinä 11 pintaan, aurinko paisto kirkkaalta taivaalta ja kuten täällä aurinko on älyttömän voimakas ja kuuma joten oltiin me aika väsyneitä. Onneks kaikille cholille jaettiin korit jossa heiteltävien juttujen lisäks oli vettä ettei kuuma ylättäis.
Käveltiin sellaset 3 tuntia ympäri kaupunkia jonka jälkeen mun jalat korkokenkien takia oli jo aika muusina, kuitenkaan juhla ei siihen loppunu vaan koko Angel de la estrellan paraati kokoontu yhelle tilalle syömään ja tanssimaan, ja kuten ulkomaalaisena esiinnyin voitte kuvitella miten paljon huomiota tuli herätettyä, yks sun toinen tuli pyytämään tanssimaan ja toiset halus kuvia ottaa mun kanssa, onneks osaan espanjaa jo sen verran hyvin ja tän kaupungin akstentilla et sain hyvin välil valeheltuu et oon täältä kotosin, se autto hirveesti meinaa porukka tääl aina aattelee et ulkomaalaset on tyhmiä ja helposti vietävissä. Enhän mä kuitenkaan osannu olla täysin matalalla profiililla, kaverin setä omistaa sen hevosen jolla meiän paraatin persoona ratsasti (kaikki persoonat siis kulkee hevosilla) ja mentiin ulos kattomaan tätä setää ja sen hevosta, sanoin siinä sitten ihan muina miehinä että haluun ratsastaa. Miehet nauro kippurassa että noilla korkokengillä ja hameella muka, no ei siinä muuta kun yks päättäväinen katse multa ja sanoin että antakaahan kun mä näytän. Noh hyppäsin sitte selkään ja pistin hepan tekemään muutamia nättejä raviaskelia ni oli siinä miehillä ihmettelemistä, ja hetken päästä kerääntykin jo joukko kattomaan et mitä tuo hullu tyttö tekee. Myöhemmin jatkettiin tanssimista ja juhlimista, perheenikin liittyi joukkoon mukaan ja tällä kertaa minä sain esitellä kuka on kukin eikä aina niin että minut esitellään.
Illalla palattiin kotiin kaverien saattelemana ja oli siinä väsynyttä tyttöä kuulkaas. Yks unohtumattomista ja hienoimmista päivistä täällä on nyt vietetty, muistona muutama keraaminen pää, palanut nenänpää, kuvat ja tarina jonka joskus vanhana saan kertoa.
Niin ja hyvää isänpäivää sinne suomeen vaikka se nyt jo menikin, syytetään aikaeroa ja juhlimisen riemua, paljon haleja :)
Ah mi linda Ecuador <3