Ystäväni hurjapää

Kisakausi avattu kunnialla, tästä on hyvä jatkaa. Viikonloppu sujui hevostohinoissa, oli eläinlääkäriä ja alkeistuntia, oli sadetta ja loskaa, oli vähän aurinkoa, epäonnistuminen ja onnistuminen.
Sunnuntaina lähdettiin Billnäsin porukalla Saloon seuraeste kilpailuihin. Aamu sujui tavallisesti sekalaisella aikataululla, itsehän olen aina omassa aikataulussani ajoissa vaikka herätyskello ei herätä ja aamupuuro on pakko saada mukaan. Jokatapauksessa Tammisaaresta kyytiin hyppäsi toinen kilpailija sekä uskollinen kisahoitaja. Tallilla olimme ennen muita ja hyvä niin sillä siinä ehti mukavasti putsailla ja valmistella heppoja matkaan.
Saloon saavuimme kahdessa erässä, ensin 60-80cm hyppääjät ja sitten me 80-90cm hyppääjät. Sai olla taas ylpeä oman seuran ratsastajista niin ratojen kuin käyttäytymisenkin puolesta, kaikki asiallisia ja reippaita, hyvä me! Ennen kasikympin alkua kiire ja paniikki voisivat olla ne tunteet joiden kanssa oli elettävä sillä kaikki hyppäsivät samassa luokassa, käsiä oli liian vähän, minulta unohtui panssari kotiin ja kaikkien oli ehdittävä kävellä rata. No ainahan asioilla on tapana hoitua niinkuin olen tähän asti huomannut niin tilanteessa kuin tilanteessa. Opettelin radan kymmenessä sekunnissa ja valmentaja kertoi mitä tehdä samalla kun piti olla jo hevosen selässä, satulavyön nappasin ensimmäiseltä suorittajalta ja eikun menoksi.
Noh niinkuin aina, pettymyksiä tulee. Ensimmäinen rata oli liian jännittävä ja kielsimme ulos heti kolmannella esteellä. Huumori oli hiukan hukassa siinä kohtaa mutta onneksi Ametistin kanssa olen oppinut sen että tuon hevosen kanssa mikään ei ole koskaan varmaa, joko se katsoo kaikkea tai ei mitään, joko se voittaa tai se häviää, kaikki on asenteesta kiinni ja aika paljon tamman mielipiteestä.
Vähän hengähdytaukoa ja uuden radan kävely, sporrat jalkaan ja uusi aloitus.
Ysikympissä lähdin kolmantena, lähtömerkki ja menoksi. Koko rata sujui hyvässä rytmissä ja kun päästiin uusiintaan ei ollut enään epäilystäkään etteikö me mentäsi kovaa ja joka esteestä yli. Toiseksi viimeinen este kolahti sen verran ikävästi että sydän taisi pysähtyä hetkeksi mutta ei se vienyt voittoani. Siinä sitä sitten odoteltiin luokan loppumista, kunniakierros ja karkkia hepalle. Vietiin tuplavoitto Billnäsiin ja peräti 11 nollarataa joista 7 sijoituksia. Ei paha aloitus tälle kaudelle.

Positiivisesti epätäydellinen

Elämään mahtuu monenlaista, ylämäkeä ja alamäkeä. Viime näkemästä onkin aikaa, silloin jätin teille kasan kahvikuppeja kuten jätin huoneeni pöydällekkin. Uudet tuulet puhaltaa ja alamäet ovat nousseet jyrkiksi ylämäiksi, on vaikea sanoa olenko onnellisempi kuin ennen vai olenko vain löytänyt uuden onnellisuuden lajin.

Viime aikoina on tapahtunut yhtä sun toista. Kamera oli viimeksi mukana näiden kuvien pippaloissa joten taitaapi olla aika kuljettaa ystävääni canonia mukana hiukan useammin. Kyseiset pippalot olivat   Tammikuun puolella (tipaton tammikuu oli vain huono vitsi) Finally! Disco järjestettiin Helsingin kappelin kellarissa. En tiedä oliko keski-ikäisten kanssa reivaaminen tammikuun parhaita tapahtumia vai oliko se vain jotain niin hullunkurista että se tuntui mukavalta. Sen tiedän että me Eränpalot ollaan huikeita ihan missä vain ja ihan milloin vain. Kiitos isä ja äiti, teollisuusalueen kultakerho kiittää ja kuittaa, punaista huulupunaa ja hiukan hiuslakkaa niin partyt on parhaat.

Tästä viikonlopusta eteenpäin suuntana on ollut talli ja raaseporin kapakat. Viime aikaiset valmennukset ovat sujuneet paremmin kuin koko syksyn aikana. En tiedä onko se lisääntyvä valon määrä joka saa minut hymyilemään enemmän ja enemmän vai onko se rakkaus tuota nelijalkaista kauraturpaa kohtaan joka kasvaa joka silmäyksellä. Heidi Svanborg oli taas valmentamassa viikonloppuna ja voi kyllä täytyy sanoa että hikoilin taas ainakin sen kolme litraa ja hevonen vähintään yhtä paljon. Saa nähdä mitä tämä kausi tuo tullessaan, sen näemme pian.

Treeni rintamalla kaikki sujuu paremmin kuin hyvin. Lihasta on tullut lisää ja ehkä syksyn SM-kisat ovat minun päämääräni tässä lajissa, ehkä menen pidemmälle.

Toukokuussa olisi tarkoitus juosta puolmarathon ensimmäistä kertaa virallisesti, sitä kohti siis mennään keräten lihasta ja kestävyyttä. Ehkä musta tulee vielä urheilija. Purkkeja on tullut kotiin monesta osoitteesta, uusin kuuri alkoi perjantaina ja nyt katsellaan kolmisen kuukautta kuinka muutosta tulee vai tuleeko ollenkaan, sitten siitä lisää.

Hölmö nuori sydän taitaa vihdoin myös tietää mistä etsiä ja mitä etsiä. Niinkuin joku viisas joskus minulle sanoi, täytyy rakastua yksin olemiseen itsensä kanssa, sen jälkeen rakastutaan itseensä jonkun toisen seurassa jonka jälkeen itseensä koko maailman seurassa ja viimeiseksi rakastutaan toiseen ihmiseen eikä silloinkaan saa unohtaa rakkautta itseensä, mutta koskaan ei saa olla itserakas.

Tällä hetkellä taidan rakastaa koko maailmaa sillä kaikki ovet ovat auki minua varten, maailma huutaa mun nimeä en vain vielä tiedä onko se Tansania vai Uganda, vaiko Kenya? Kenties Abu dhabi?

Yo-kirjoituksetkin korkattu alkuun. Kaikki hyvin, elämä hyvin, mieli hyvin, kroppakin ihan hyvin. Nyt mietin uutta tatuointia, kesän suunnitelmia ja tulevia kirjoituksia. Mietin myös treeni ohjelmaa kevään ajaksi ja punaista nahkatakkia.