What happened?

Hyvä kysymys. Mitä tapahtui 2015 en itsekkään enään ole täysin varma oliko tuo kaikki totta vai haaveilinko vain koko vuoden.

 Tästä alkoi hullu vuosi, täyttä juoksua päivästä toiseen jotta ehtisin toteuttaa kaiken sen minkä olin luvannut toteuttaa. Uudenvuoden lupaukset sisälsivät paljon urheilua, matkustamista ja opiskelua. Ajattelin vuoden alussa ettei tänä vuonna tapahtuisi mitään maailmaa mullistavaa, mutta toisin kävi.

Tammikuu oli omistettu hevosille ja tiukoille aikatauluille. Salilla kului illat ja aamut istuin Eiran aikuislukiossa kirjoittamassa muistiinpanoja ja lukemassa matkaoppaita. Taisin nauttia elämän pienistä iloista ja elää huoletonta elämää. Kilpailin voitosta ja sen myös sain aina kun buugi oli kohdallaan. Istuin hevosen selässä enemmän kuin pitkään aikaan ja opin hurjan paljon uutta. 

Juhlin railakasti. Tammikuun Finally! Disco! jätti sanattomaksi eikä huulipuna lähtenyt pois niin helposti kuin olin luullut, sillä juhlat ja bailut jatkuivat koko kevään ajan värittäen viikonlopuista huikeita kokemuksia ilmän järjen häivää. Arki kului nopeasti. Perjantain jälkeen oli taas maanantai, viikonloput kulkivat ohitseni tallitöissä ja baareissa istuskellen. 

Maaliskuussa tein valokuvaprojekteja maahanmuuttajien kanssa ja valmistelin tulevaa uraani valokuvaajana. Taisin myös ajatella hiukan enemmän kuin vuoden ensimmäisinä kuukausina. Yritin kehittyä ratsastajana mutta kaaduin muutaman kerran omiin jalkoihini. Nostin pään pystyyn ja rapsutin ystävääni Ametistia, kaikki alkoi alusta ja matka ylöspäin sai jatkua. click!

Maaliskuun lopussa matkustin Italiaan tapaamaan ystävääni Beatricea. Italian kaupungit vaihtuivat viikonpäivästä toiseen ja elämä oli hetken aikaa parempaa kuin ennen. Tien päällä tunnen itseni onnellisemmaksi kuin missään muualla ja pienet asiat muuttuvat suuriksi kokonaisuuksiksi. 

Matka oli aloitus vuoden 2015 tapahtumasarjalle joka johtaisi minut vielä tuntemattomaan. Olin luvannut käyväni joka vuosi ainakin yhdessä uudessa kohteessa, mutta tuo taisi olla vuoden 2014 lupaus sillä paikkoja alkoi sataa pieninä kuuroina. 

Huhtikuussa ja toukokuussa pohdin ikuisuutta ja ajan kulkua päätymättä itse yhtään mihinkään. Valokuvasin ja ratsastin. Tein sitä mitä rakastan. En ollut enään varma monestakaan asiasta mutta tiesin koko ajan mihin suuntaan olisin menossa. Kesä oli saapumassa ja treenit muuttuivat yhä kovemmiksi ja hikisemmiksi. Olin tyytyväinen oikeastaan ihan kaikkeen, olin saanut opiskelut purkkiin ja työpaikan kesäksi. 

Riilahti oli kesäkoti. Juhannus sujui hevosten ja ihanien ihmisten parissa ilman huolia. Koko kesä oli yhtä unelmaa paratiisisaa josta moni unelmoi koko kuluvan vuoden, ja jossa minä sain viettää koko kesän. Tutustuin ihaniin ihmisiin ja tunsin itseni onnelliseksi. En meikannut koko kesän aikana ollenkaan, lauloin, tanssin, ratsastin, kalastin, sienestin, marjastin, jahtasin lehmiä, rakastuin ja unohdin todellisuuden.

Join viiniä aamuviiteen.

Heräsin väärältä puolelta telttaa.

Unohdin.

Muistin.

Tein isoja päätöksiä ja pieniä virheitä.

Katsoin silmiin itseäni.

Matkustin.

Olen matkalla.

Kilpailin huippuhevosella. Ajoin kärryillä. Valokuvasin Faces Etnofestivaaleilla ja leikin hippiä kaksi päivää putkeen. Kuuntelin loistavaa musiikkia ja valvoin monta yötä milloin missäkin. Palasin Riilahteen opiskelujen jälkeen jottei kesä ikinä loppuisi. Yritin lukea YO-kirjoituksiin ja luinkin aina silloin kun en istunut hevosen selässä. Toimin groomina ja sain ratsastaa huippu hienoja hevosia. Vietin aikaa Bromarvissa enkä edes kaivannut kaupunkiin. Tajusin parhaan ystävän tarkoituksen ja rakastuin elämään. Söin hyvää hyvin tehtyä ruokaa. Panostin terveyteeni ja kokeilin uusia reseptejä. Opiskelin lihaksia ja lihaksistoa ja kiinnostuin uusista tieteenaloista. Halusin olla perillä monesta asiasta samaan aikaan ja täysin aivoni kaikella muulla kuin olellisella. Juoksin paljon. 

 Lista on loputon, sitä voisi jatkaa kilometri tolkulla.

Syyskuussa paluu todellisuuteen iski YO-kokeiden muodossa. Panostin eväisiin hurjan paljon ja selvitin tieni Ylioppilaaksi. Unelmat alkoivat käydä toteen kun pääsin osallistumaan huippu valmennuksiin huippu hevosella ja hymyilemään kaikille vastaan tuleville. Elämä oli täydellistä. Haluan kiittää kaikkia tallikavereita ihan vain siksi että he ovat olemassa.
 Unelmia kuuluu kai seurata ja niin taisin tehdä. Lähetin työ hakemuksen Abu Dhabiin ja sain paikan ratsastustallilta keskellä aavikkoa.En ikinä edes epäillyt ettenkö pystyisi tekemään mitä haluan. Sain ihmetystä aikaan ja sanan kiertämään. Lokakuussa muutin Arabi Emiraatteihin tekemään töitä rakkaan harrastukseni parissa. Ehkä sattui hyvästellä tuttu ja turvallinen elämä ehkä ei, mutta minun elämäni on tähänkin asti perustunut uusien ovien avaamiseen. 

Nyt vietän aikaa pilvenpiirtäjässä ja tuijotan elämän ihmeellisyyttä. En tiedä oliko vuosi 2015 sellainen joksi sen olin kuvitellut mutta edes sanat ei riitä kertomaan kaikkea tuota tunnetta jota vuosi sai minussa aikaan. Yritin koota tähän postaukseen hienoja kuvia vuoden varrelta, niitä on aivan liikaa. Yritin koota hetkiä jotka muistan parhaiten, niitäkin on aivan liikaa. Ecuadorissa on tapana polttaa kaikki vanha uudenvuoden yönä jotta uudelle vuodelle olisi tilaa. Ajatuksissani teen nyt saman. Vuoden tapahtumat olivat suureksi osaksi aivan liian mahtavia ollakseen totta, sain uskomattomia mahdollisuuksia tulevaisuuteeni jotka varmasti aion hyödyntää sopivan hetken tullessa.Mutta nyt on aika pyyhkiä vuosi 2015 pois puheistamme ja antaa tilaa vuodelle 2016. Olkoon se aivan yhtä mahtava kuin edellinen. Kiitos kaikille. Kiitos kaikesta.

"paetaan illan tullen kuulet kaijon tuulen se kantaa tarinaa niistä jotka ei unohdu koskaan vuodet jäävät taakse malja nostakaamme niille joilla on ikuinen heinäkuu"

Katso ja hämmästy

 Kuuntelen Anssi Kelan live lähetystä naamakirjasta samalla kun vaellan huoneessa numero 3305. Tornista käsin on kiva katsella valmistuvaa maailmaa, alipalkatut työntekijät rakentavat rikkaille ihmisille paikkoja missä pröystäillä kaikella materialla ja mammonalla. Kieroutunut maailma, aivan kuten Dubain kieroutunut torni.
Ylex soi aamuin illoin jotta pysyisin mukana maailman menossa, jotta kuulisin kauniita lauluja ja jotta tuntisin itseni mukavaksi ja jotta kahvihetki olisi vielä vähän täydellisempi. Viimeinen viikko on sisältänyt hiukan kaikkea rannalla makoilusta metropolin ihmettelyyn. Päivät kuluvat kuin liukuhihnalla ja elämä on vain aika täydellistä juuri nyt. Yläpalkin viimeisimmät osiosta pääsee katselemaan viikon tunnelmia valokuvien merkeissä, jotta tämä postaus ei olisi niin täynnä epämääräistä tekstiä ja tunnelmallisia kuvia, päätin jakaa kaiken osiin.

Välillä leikin prinsessaa ja toisinaan etsin painavempia käsipainoja ja rankempia treenikuvioita jottei todellisuus pääsisi lipumaan käsistä. Pieni nuha vaivasi kaiken hektisyyden keskellä ja Joulu tuli ja meni aivan kuin sitä ei olisi ollutkaan. Elämässä on paljon asioita jotka huomaamme ja myös monia asioita jotka jäävät meiltä huomaamatta jos katsomme liian kauas. Yksilöllisyys tekee meistä ihmeellisiä ja antaa mahdollisuuden rakastaa heikkouksia ja vahvuuksia. Ja jos kaikki ajattelisivat samalla tavalla, emme ikinä pystyisi käymään keskustelua juuri mistään. 

     Tekstin otsikoksi päätyi katso ja hämmästy tällä kertaa aivan oikeasta syystä. Monet elämäni ihmiset ovat jakaneet erityylisiä kommentteja ja kysymyksiä koko Eränpalon poppoon valinnoista ja tavoista elää tätä ainutlaatuista elämää. Juurikin siksi haluan nyt jakaa teidän kaikkien kanssa omia ajatuksiani tästä kaikesta, jotta voisitte kokea kävelevänne edes muutaman askeleen minun kengissäni. Kaikista maailman kulttuureista ja maista olemme päätyneet keskelle Arabi Emiraatteja ja  Abu Dhabin ihmeellistä maailmaa, joka nuoruudestaan huolimatta muistuttaa hyvin paljon länsimaista maailmaa pieniä yksityiskohtia lukuun ottamatta. Täällä ei vaalita maanpäällistä mammonaa, täällä ei arvosteta materiaa eikä myöskään työntekoa samalla tavalla kuin Euroopassa. Ei, täällä ei myöskään vaadita länsimaalaisia pukeutumaan tai muuttamaan ajatusmaailmaansa tähän kulttuuriin sopivaksi. Ei, täällä ei tarvitse tehdä mitään jos ei siltä tunnu ja ei, täällä ei ole yhtään pelottavaa tai epämukavaa kävellä yhtään missään. Jos kaikista maista ja kaupungeista pitäisi valita se turvallisin, se olisi ehdottomasti tämä. 44 vuotias maa kehittyy nopeaan tahtiin, globalisoituminen tuo maapallon eri kolkat koko ajan lähemmäksi keskipistettä ja muuttaa koko maailmaa aivan yhtä nopeasti kuin rakennukset nousevat maan pinnasta kilometrin korkeuteen. Elämä täällä kulkee 1400-luvulla joten miten mikään edes voisi olla vielä valmista ja modernia?
     Kuitenkin, täällä oleminen saa aikaan kivaa kutkutusta kunnioittaa kulttuurin perinteitä ja tutustua maan tapoihin. Erilaiset etniset ruuat ja rakennukset saavat ainakin minun aistini toimimaan, myös kulttuurien sekoittuminen ja koko monikulttuurisuus tekevät tästä maasta elämisen arvoisen paikan.
En halua kenenkään olevan huolissaan turhaan, täällä ei tarvitse alentua kenenkään tahtoon, täällä ei tarvitse pelätä tekevänsä väärin tai joutuvansa silmätikuksi jos vain elää itse aivan tavallisen ihmisen roolia olematta isompi kuin oikeasti on. Täällä ei erotu joukosta ellei elä erottuakseen. Minä ainakin nautin.
    Nyt elän viimeistä viikkoa tämän maan syleilyssä nauttien auringosta ja Sun Towerin urheilu mahdollisuuksista. Seuraavan kerran jaan kuulumisia jostain muualta, ja jotkut ehkä ovat huomanneet sivupalkissa kulkevan tapahtuma listan jossa jo lukeekin 2016 vuoden suunnitelmia ;O)

Päivitetty ajatusleikki

 Tässä kohtaa tarinaa haluan muistuttaa että jokainen tapahtuma on täysin faktaa ja tapahtunut tasan niin kuin jokainen hetki tapahtui matkalla joka alkoi jo vuosia sitten eikä varmasti lopu vielä moneen kymmeneen vuoteenkaan.
Kun tarina on täydellisessä vauhdissa pitää tehdä käänne jottei mikään muuttuisi liian tylsäksi, pitää muuttaa tarinan suuntaa jotta tarinan päähenkilö olisi taas hetken hukassa. Hetken aikaa kaikki tuntui jo tasaiselta arjelta kun aamut Dhabianilla alkoivat aina samalla tavalla ja illat päättyivät aina samalla tavalla, sitten piti tehdä muutoksia arkeen jotta sydän ehtisi hakata vielä pari kertaa hieman liian lujaa ennen kuin tarina vaihtaisi suuntaa ja kääntyisi seuraavasta mutkasta vasemmalle eikä aina vain oikealle. Niinpä torstai aamuna heräsin vähän liian aikaisin kirjoittaakseni nimeni työlistaan vain ehtiäkseni matkaratsastajien treeniin mukaan. Satuloin viisi vuotiaan ruunan ja lähdin ratsastamaan auringonnousua kohti kahden pienen arabihevosen perään. Laukkasimme ja ravasimme aavikkoa pitkin kunnes saavuimme valtavalle hiekkakentälle, sillä ei ollut alkua eikä loppua enkä voinut kuin hengittää syvään ja nauttia olevani elossa. Ehdotettiin laukkakisaa, suostuin, hävisin ja nauroin sydämeni pohjasta.

"Smile and wave boys, smile and wave!" Kuulin mielessäni pingviinien kuolemattoman lauseen ja hymyilin kävellessäni viimeistä kertaa tallilta talolle. Aamulla olin ratsastanut kolme hevosta ilman minkäänlaista suorituspainetta tai aihetta täydelliseen suoritukseen. Halusin vain nauttian noiden hevosten selässä istumisesta ja hymyillä kaikille vastaan tuleville, niin teinkin. Viimeinen päivä töissä ja viimeinen päivä uusien ystävieni seurassa, ehkä se vähän harmitti mutta enemmänkin vain herätti minussa tuota ihanaa lähdön tunnelmaa. Pyyhin pöydät ja putsasin saappaat, jätin kaiken siistiksi paikoilleen aivan kuin odottamaan seuraavaa samaan rooliin astuvaa. Otin hammasharjan kupista ja tiesin etten enään palaisi, tiesin että seuraava seikkailu olisi vielä kolme kertaa uskomattomampi ja ihanampi.

 Oh my, Dubai! Tallilta lähdettyäni suuntasimme Porschen nokan kohti Dubaita ja hulppeita pilvenpiirtäjiä. Olin aikaisemmin kysellyt onko kaupungissa muuta nähtävää kuin hulppea ostoskeskus ja maailman ei kohta enään korkein rakennus, minulle oli naurettu ja kysyttiin mitä sinä sitten haluat nähdä jos et mitä kaikki muut menevät katsomaan. Vastaukseksi kelpasi vain sama vanha totuus, menisin etsimään kauniita ihmisiä kauniissa paikoissa ja kauniita hetkiä jotka voisin ikuistaa muistoihini ja jakaa ne niille joita kiinnostaa. Kyse ei ole aina siitä mitä on tehnyt tai mitä on saavuttanut vaan enemmänkin siitä mitä on tuntenut ja miten on tunteisiinsa suhtautunut. Tuo päivä oli jokaisella mitta tavalla kaunis ja korvaamaton, ei kauppakeskuksen timanttikauppojen tai maailman ei kohta enään korkeimman rakennuksen näkemisen vuoksi vaan uuden tarinan aloittamisen vuoksi.
Dubai Mall oli kuitenkin kauppakeskuksien kauppakeskus. Luistelukenttä ja valtava akvaario kaikkien maailman ihmisten ihmeteltävänä kauppojen ja kahviloiden keskellä. Jenkkisarjojen ja elokuvien kahvilat muuttuivat todellisiksi yhden rakennuksen sisällä ja kaikki ne kummalliset design-tuotteet ja kalliit brändit näyttäytyivät näyteikkunoiden vaihtuessa. Hulluinta tässä on se että kauppakeskus tosiaan on yksi Dubain isoimmista nähtävyyksistä. Isoista ovista ulos mentäessä edessä nousee valtava pilvenpiirtäjä Burj Khalifa, se on tällä hetkellä maailman korkein rakennus mutta suunnitelmien mukaan parin vuoden päästä ihminen rakentaa taas korkeampaa vain tehdäkseen jotain uutta tähän jo niin rakennettuun maailmaan. Tornin lieppeillä hengailee turisteja ja paikallisia ihmettelemässä elämää ja katselemassa rakennettua lähdettä ja siinä kelluvia veneitä. Ilta on kaunis, veteen heijastuvat korkeat rakennukset ja oranssiksi muuttuva aurinko, rukouskutsu alkaa soimaan ja hetki muuttu maagisen hienoksi.
Yksi tarina sai päätöksen ja toinen oli ottamassa tilaa itselleen ja tämä päivä oli täydellinen aloitus seuraavalle tarinalleni. Seuraavien päivien aikana tapahtumasarja saa jatkoa kun lisää perheenjäseniä saapuu pienissä erissä kohti ei enään niin tuntematonta. Perheeseen luettelen jokaisen joka tänne asti lentää sillä perhe on loppujen lopuksi kasa tärkeitä ihmisiä joita ilman tietyt hetket eivät olisi ikinä syntyneet. Joulu ja uusivuosi tekevät tuloaan, vuosi sitten lupasin että olisin jossain muualla kuin suomessa ja täällä sitä ollaan, kuitenkin se mitä uudenvuoden jälkeen tapahtuu on sydämessäni nyt päällimäisenä. Enään 14 päivää.

Päivä kului nopeasti ja välillä hitaasti. Joimme kallista ja halpaa kahvia, söimme kallista ja halpaa purtavaa ja kaikki tuo saadaksemme yhden perheenjäsenen uuteen kotiin. Odotimme ja odotimme, juoksimme papereiden kanssa ylös ja alas ja taas käytävän päästä toisesta ovesta vasemmalle ja välillä oikealle, kunnes lopulta pieni Black and Tan Kääpiöpinserimme oli turvallisesti matkalla Abu Dhabiin tietämättä mitään siitä mihin se oli päätynyt. Onnellisuudesta soikeana ja välillä pitkulalla Minni seikkaili ympäri asuntoa nuuskien ja tutkien, se oli onnellinen.

Aika kultaa muistot

 ja kymmenen vuoden päästä muistelen tätä kaikkea lämmöllä ja rakkaudella. Kahden ja vähän yli kuukauden työkeikka on saapumassa loppuunsa. Täällä on naurettu, purtu hammasta ja puristettu nyrkkejä yhteen pää ja korvat savuten, on nukuttu huonosti ja vähän vähemmän hyvin, on syöty pussikeittoja ja juostu aavikolla. Täällä on koettu iloisia hetkiä, hullunkurisia tilanteita ja käsittämättömiä sääntöjä ja ideoita. Täällä on onni ja ilo samassa paikassa uusien mahdollisuuksien kanssa. Jos jotain olen oppinut niin ehdottomasti sen ettei mikään todellakaan tule ilmaiseksi. On tehtävä töitä ja osattava pelata peliä, täytyy vain päättää tarpeeksi ajoissa mitä peliä pelaa ja kenen kanssa.

Aikaiset aamut ja myöhäiset illat tekevät päivistä pitkiä. Päivät pitävät sisällään kaikkea ennalta suunniteltua ja suunnittelematonta. Taivas on korkealla ja tähdet loistavat joka ilta muistuttaakseen ettei taivaskaan ole rajana kun unelmat ovat edessä. Olen oppinut joka päivä jotain uutta. En ehkä hevosista niinkään mutta elämästä ja ihmisistä, olen kuullut viisaita lauseita ja hyviä neuvoja. Lauantaina kävelin ympyrää tallin pihalla teeskennellen olevani kiireinen, näin täällä toimitaan kun mitään ei ole enään tehtävälistalla. On myöskin aivan turhaa aloittaa mitään uutta pimeän tulon jälkeen eikä tietenkään saa istua alas rauhoittumaan. Noh, ympyrää käveleminen kuulostaa vähän liian pahalta todeksi, sillä oli minulla hevonen narun päässä ja Cowboy mies seuranani kertomassa tarinoita Etelä-Afrikasta ja soittamassa huuliharppua, joten oikeastaan ilta oli taianomainen ja täydellinen ilta omille ajatuksilleni. Sain ideoita elämään ja hymyn huulille, seuraavat päivät sisälsivät seitsemän hevosen ratsastukset, polo opetusta a la Eränpalo ja joululahja suklaata. Täydellinen viikko sai täydellisen lopetuksen kun eilen hyppäsin autoon ja tulin viettämään viimeistä vapaa päivää ennen työsuhteen päättymistä ja uusien seikkailuiden alkamista.

Eilen illalla purnasin aikani kuluksi kaiken viikon aikana tapahtuneen sanoiksi, välillä on turvallista kyseenailaistaa kaikki ja päästää kaikki negatiivinen ulos niin että positiivinen saa taas enemmän tilaa hengittää. Nyt katson pilvenpiirtäjän ikkunasta nousevaa aurinkoa, hiukset sekaisin ja mieli vielä unessa, enkä saa mieleeni yhtäkään asiaa mitä haluaisin muutta elämässäni.

Ne jotka osaavat, tekevät. 

Ne jotka eivät osaa, arvostelevat.

 Ihminen jolla on kanttia myöntää

olevansa väärässä, pääsee paljon 

pidemmälle kuin hän, jolla on 

tarve todistaa olevansa oikeassa.

 Elämä on kuin koiravaljakko. 

Jos et ole johtajakoira,

maisemat eivät koskaan vaihdu.

“None of them really wanted to listen to someone else’s story anyway; they only wanted to tell their own.”

Tätä kirjoittaessani ehdin pyyhkiä kaiken pois yhden ja toisen kerran. Tätä kirjoittaessani yritin ymmärtää itseäni ja vielä enemmän yritin ymmärtää tulevaisuutta. Pyyhin kaiken pois ja keitin kahvia, hyvää kahvia. Aivan kuin edellisestä istumasta kaikki olisi pyyhkiytynyt pois ja nyt saisin tilaisuuden aloittaa kaiken uudestaan.
Kun espresso huusi valmiuttaan, istuin alas ja ryhdyin tyhjentämään ajatuksiani. Lukio on monelle iso osa nuoruutta, iso osa matkaa aikuiseksi ja iso osa oman tiensä löytämistä. Toisille lukio on elämän alku ja toisille elämän kohokohta. Olen kuullut monta tarinaa liittyen kunkin luokioelämään mutten koskaan ole pystynyt samaistumaan yhteenkään. Minulle lukio oli yksi pakollinen etappi elämässä, yksi pysähdys matkalla jonnekkin "like Frankie said I did it my way" 

15-vuotiaana pitää tehdä päätöksiä oman elämän jatkosta. Tuttu ja turvallinen peruskoulu jää taakse ja oikea opiskelu alkaa. Minua kiinnosti taiteet, valokuvaus ja rento elämä. Halusin tehdä jotain muuta, halusin uusia kavereita ja uuteen kaupunkiin. Parhaan ystäväni perässä lähdin opiskelemaan Helsingin kuvataidelukioon. Vuosi vierähti yhden sun toisen tapauksen ja tapahtuman merkeissä. Maalauksia, valokuvausta, rentoa elämää eikä tietoakaan opiskelusta, mutta minä nautin, nautin niin etten edes muistanut miten ajatellaan jokaisella aivonystyrällä.
Uudet tuulet puhalsivat silloinkin tietyin väli ajoin, sillä lukion ensimmäisen vuoden jälkeen pakkasin elämäni matkalaukkuun ja lähdin tuulettumaan toiselle puolelle maapalloa. Ecuador vei sydämeni ja antoi minulle uusia ajatuksia. Aikuistuin, itsenäistyin, opin kieltä ja sain elämän mittaisia tarinoita kerrottavaksi vielä sadankin vuoden päähän. Ennen kaikkea sain korvaamattomia ystäviä ja taas yhden sulan hattuun. Opiskelu oli tämänkin vuoden aikana hyvin vähäistä, keskityin mieluummin matkusteluun ja itseni löytämiseen. Mietiskelyn tuloksena lähetin eropyynnön Torkkeliin ja hakupaperit Eiran aikuislukioon vielä maailmalla ollessani. Halusin nyt päästä eteenpäin elämässäni, halusin opiskella ja oppia, halusin tehdä jotain järkevää. Luulin saaneeni tarpeekseni mielettömästä juhlimisesta ja hulvattomasta elämästä mutta erehdyin tässäkin asiassa. Olin vain sisäistänyt kaiken tuon elämän ilon ja rakkauden elämää ja maailmaa kohtaan niin syvälle itseeni etten sitä enään saanut  pois, en halunnut enään huijata ketään olemalla jotain mitä en ole enkä varsinkaan mitään mitä joku muu haluaisi minun olevan.
Täytin 18. Seisoin Eiran ovien ulkopuolella ja puhuin españaa Venezuelalaisen opiskelijan kanssa. Tulimme yhdessä siihen tulokseen että vuoden päästä seisoisin siinä viimeistä kertaa. Vuosi Eirassa sujui nopeasti. Suunnittelin seuraavaa matkaani ja opiskelin kovemmin kuin koskaan. Kävin kursseja ennätysvauhtia ja vaikka OPO sanoikin ettei kukaan voi vuodessa tehdä lukion opintoja loppuun vaihto vuoden jälkeen, niin minä tein. Joulun alla kävin täyttämässä kurssisuunnitelmaan 10 kurssia lisää ja ilmoittauduin samalla kevään kirjoituksiin.
Vuoden aikana tapasin uskomattomia ihmisiä. Taas aikuistuin ja itsenäistyin. Juhlin ja opiskelin. Kävin Italiassa ja vietin kesän Riilahdessa. Kesäni ei tosin koskaan loppunut sillä nyt elän ikuisessa heinäkuussa. Syksyn kirjoitukset tulivat ja menivät, tein töitä ja opiskelin. Istuin erikokoisissa saleissa ja kirjoitin käsi krampissa konsepteja täyteen välillä vailla tietoa oikeasta vastauksesta, mutta silti täysin varmana siitä että nyt on lukio loppu.
En osallistunut vanhojen tansseihin. En penkkareihin. Aikataulutukset eivät sopineet aivotuksiini.
Viimeisten kokeiden jälkeen pakkasin elämäni reppuun ja suuntasin toiselle puolelle maailmaa. Ikuinen heinäkuu ja valtava hiekkalaatikko. Abu Dhabin auringon alla on hyvä tehdä töitä ja miettiä seuraavaa siirtoa.

Lakkiaiset antoivat pienen loman työ paikalta ja pienen visiitin kotimaahan. Perhe, ystävät ja sukulaiset. Skumppaa ja kakkua. Korkokengät ja mekko. Onnellisuus oli taas luonteenpiirre ja elämä pelkkää comediaa.
Välillä kaiken hulinan keskellä unohtaa kuinka paljon sitä tekee ja on tehnyt pienen elämän aikana. On onni pystyä sanomaan yhä uudestaan ja uudestaan "nähdään taas" On onni omistaa niin monta hyvää ystävää ja vaikka vuodet vierivät ja kuukaudet kuluvat, ei haittaa vaikkei nähtäisi joka viikko. En ehkä ole se joka pitää yhteyttä kaikkein tiiveimmin, enkä se joka käyttää empatiaa jokapäiväisessä elämässä, mutta ainakin olen se joka osaa nauttia elämästä ja jokaisesta hetkestä taysin siemauksin. Ja voi kyllä, olen enemmän kuin kiitollinen kaikille ystävilleni ja enemmän kuin onnellinen saadessani olla osana teidän kaikkien elämää.
Nyt on taas aika pyyhkiä pöytä, jatkaa eteenpäin ja katsoa mitä elämä tuo tullessaan. En varmastikkaan jatka eteenpäin samalla tavalla kuin kaikki muut mutta enemmän kuin varmasti sillä tavalla mikä minulle sopii parhaiten. Kuukauden päästä pakkaan elämäni reppuun ja lähden katsomaan mitä kaikkea ihmeellistä ja kummallista ihmeteltävää maailmassa on pienelle kulkijalle.