Kuukausia aiemmin äitini yritti etsiä sopivia lentoja sopiviin päivämääriin, asiaa ei helpottanut se, että unohdin täysin yhden kuukauden olemassa olon eikä oman elämäni aika käsitys tai aivotukset sopineet yhtään toisiinsa. Palapelini olikin aika rikkonainen, mutta tieto lomasta ja äidin tulosta Uuteen Seelantiin teki loman odottamisesta parempaa.
Matkamme alkoi aivan tavallisena aamuna, iso aamupala, kimpsut ja kampsut autoon ja eikun menoksi. Pysähdyimme churroille noin parin tunnin ajon jälkeen, kaloreista viis, nyt oli loma ja aika nauttia aivan täysillä - seuraavaksi Wellington ja kaupungin valot. Yö hotellissa ja aamu lautalla Etelä saarelle. Toinen yö farmi talossa lehmien, vuohien ja kanojen ympäröimänä. Hyvää viiniä jonka olimme juuri edellisenä päivänä hakenut paikallisen ukon pienestä viini panimosta. Saippuakuplia ja coast-walkeja. Marlborough ja viini maistiaisia, pihvejä ja salaattia - al dente tietenkin.
Muumipappaa siiteraten: "elämä on lyhyt, mutta maailma on valtava." Niin se pitää elää, matkustaa kun pystyy, nauttia jokaisesta hetkestä eikä antaa kenenkään muun valita tietä joka ehkä sopisi juuri sinulle.
Kiipesimme jäätikölle, pilvien yläpuolelle ja meloimme kauniissa järvessä katsellen Wanakan yllä kasvavia vuoria. Yövyimme viidakon keskellä West Coastilla, jäätiköillä, pikkuruisessa caravaani hökkelössä ja B&Bssä Queenstownissa. Söimme hyvin, nautimme, nauroimme, mulled wine ja mitä vielä. Ja kuka sanoi ettei äiti ja tytär voisi tehdä jotain näin uskomatonta aivan kahdestaan? Kiitos Toyota corsa, jonka myin kun tarvitsin uudet monot, kiitos kaikista noista kilometreistä ja kaikista kaupungeista joissa saimme tutkia ja ihmetellä pieniä ja suuria asioita. Mutta miksi kirjoitan tästä nyt? Nyt kun olen Australian kuumuudessa suunnittelemassa seuraavaa etappia?
Koska meidän perhe on aina ollut vahva, meidän perheessä on saanut suklaakakkua jälkkäriksi ja lounaaksi ja vaikka aamupalaksi, meidän perheessä nostetaan rautaa ihan huvikseen , koska pystyy ja se on kivaa ja ehkä joskus vähän kilpaakin. Me juostaan ja herkutellaan. Ollaan asuttu eri maissa ja opiskeltu uusia kulttuureita, vaihdetaan maisemaa mutta koskaan ei mietitä mitähän ne muut siitä tuumivat jos me kaikki tuumitaan samaa, jopa meidän pieni koira. Aina on tilaa uusille suunnitelmille ja aina kaikkia kannustetaan. Jos haluaa muuttaa viidakkoon niin sittenhän muuttaa, osta talo tai osta hevonen mutta muista mikä tekee sinut onnellisekis. Viimeisien viikkojen aikana olen alkanut ajattelemaan ihan huvikseen vain , mitähän minusta tulee isona. Niin monet sitä kyselevät ja suunnittelevat jopa minun puolestani. En tiedä, mutta tiedän että haluan olla aivan yhtä täynnä omia aivotuksiani kuin äitini, aivan yhtä vahva ja aivan yhtä jääräpäinen ja hullu. Niin hullu että matkustan Kiinaan ihan muutaman päivän päästä. Mielessäni pyörii vuoret ja meri, matkalla oleminen, se vain on niin käsittämättömän ihanaa ja että sillä voi vielä elääkkin!
Viimeset viikot olen juossut konsulaatista toiseen ja virastosta virastoon ja rakennuksesta toiseen, niin monta paperia ja leimaa ja puhelua että en enää tiedä miksi tähän kukaan koskaan edes ryhtyisi. Viisumia on odoteltu ja lentoja ostettu ja peruttu, on saatu papereita Suomesta ja Uudesta Seelannista ja päänahkaa kiskottu minkä olen ehtinyt. Onneksi on ollut aktiviteettejakin, ollaan juostu joka aamu ja toisinaan myös iltapäivä, kokattu herkkuja ja katsottu rodeo dokumetteja. Nyt on kuitenkin vihdoin aika miettiä pakkaamisia ja seuraavaa kuutta kuukautta Kiinassa.
Siellä ei sitten pääsekkään bloggaamaan ihan yhtä helposti, pitää miettiä asiaa erikseen kunhan asetutaan. Taas kerran uuden seikkailun aika,
"Elämä on täynnä suuria ihmeitä sille, joka on valmis ottamaan niitä vastaan."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti