Aina matkalla jonnekkin

Tiedätkö sen tunteen kun pakkaat matkalaukut ja suuntaat kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää, maksat kahvista naurettavan kalliin hinnan ja saatat valita aamupalaksi joko kuuden euron kroisantin tai yhdeksän euron mysli annoksen. Seuraavaksi suuntaat Gatelle odottamaan lentokoneeseen pääsemistä, saatat ostaa kirjan jota jaksat lukea ehkä tunnin tai pari ja seuraavaksi oletkin jo kohteessa. Ensimmäiset hönkäykset vierasta ulkoilmaa täyttävät keuhkosi ja tunnet olevasi seikkailulla. Oliko se sitten viikonloppu reissu Viennaan tai pidempi seikkailu Espanjaan, joka tapauksessa se on pako arjesta, pako todellisuudesta ja pako kaikesta kotona odottavasta draamasta tai ihan vaan työ stressistä.

Minä tiedän tuon tunteet jo aika hyvin, minulle se on kotoisa tunne ja pieni innostus vatsan pohjassa joka kerta kun astun lentokoneeseen. Minulle se kuuden euron kroisantti olisi ollut luksusta muutama kuukausi sitten ja viikonloppu reissu Viennaan olisi kuulostanut aivan naurettavan kalliilta seikkailulta varsinkin kun elämä toisella puolella maapalloa on muuttunut todellisuudeksi jota voisin paeta ainoastaan takaisin koulun penkille.
Muutama viikko sitten lensin Australiaan haikein mielin, jätin taakseni maan joka opetti minulle paljon. Uusi Seelanti oli vuosi elämästäni aivan kuten Ecuador muutama vuosi taaksepäin. Kun sanon haikein mielin, tarkoitan tunnetta joka sai minut ajattelemaan lähtöä paikasta jota opin rakastamaan, mutta uuden tarinan alku ja sen saman kirjan uuden sivun avaaminen saa mieleni avoimeksi ja seikkailujalat jylläämään. Sanat eivät riitä kertomaan kaikkea mitä koin, mutta kuvat jotka ovat tallella saavat minut jälleen kerran ihmettelemään tuota tapahtumien määrää jonka 12 kuukauden aikana sain elää.

 
 

Lentokone laskeutui Sydneyn lentokentälle noin kolme viikkoa sitten. Löysimme Johnin äidin terminaali kakkosesta ja suuntasimme terminaali kolmoseen illalliselle ennen seuraavaa lentoamme Brisbaneen. Hauskaksi faktaksi huomasin etten koskaan ennen ole saapunut maahan illallistamaan hyvän viinin ja vielä paremman seuran kera vain odottaakseni seuraavaa lentoa kohteeseen, kaikkea sitä pitää tehdä kun seikkailee maasta maahan ja kaupungista kaupunkiin varsinkin jos kyseessä on mammuttimaa Australia.
Illalla saavuimme Brisbaneen juuri sopivasti, sillä kaljat olivat kylminä ja Johnin isä juttu tuulella. Itse aloin jo keikkua tuolilla pitkän päivän jälkeen ja jo silloin tuntui kuukaudelta siitä kun sanoimme hyvästit ensimmäiselle yhteiselle kodille Queenstownin Frankton roadilla.
Kauaa emme ehtineet lepäämään sillä jo seuraavana aamuna hyppäsimme bussiin kohti Tenterfieldiä ja Deepwaterin farmia jossa viettäisimme seuraavat kaksi ja puoli viikkoa. Neljän tunnin bussi matkan jälkeen cowboy hattuinen Pat hurautti bussi pysäkille rätisevällä farmi pikapilla ja ajoi meidät suoraan uuteen kotiimme. Auringon laskussa maatila näytti syksyiseltä, myös alueella vallitsevat hurja kuivuuden takia mutta myös iltaisen lämpötilan sekä keltaisen auringon laskun vuoksi. Kiersimme tilan alueella, ruokimme polo-ponit ja asetuimme kodiksi farmi mökkiseen, huomenna aloittaisimme työt ja arjen kaukana kaupungin humuista.

Voisin jaaritella pitkät pätkät siitä kuinka ruokin ja harjasin kahdeksan kaksi vuotiasta polo-ponia ja koulutin niitä tottumaan mailoihin ja lippuihin ja kuinka ratsastimme lännen satuloilla ja tapoimme rikkaruohoja härkien laitumilta. Voisin myös kirjoittaa pitkät tarinat siitä kuinka paimensimme kolme isoa härkää uudelle laitumelle Johnin juuri opittua pysymään hevosensa selässä ja siitä kuinka kaadoimme puskat ja puut omistajien puutarhasta ja kuinka ajoimme vieläkin vanhemmalla pikapilla kyläsen ylä pubiin sillä ala pubin omistajat olivat saaneet huonon maineen verojen vuoksi. Pienessä kaupungissa suomalainen heppatyttö ja Brisbanesta eksynyt city-boy olivat iso uutinen jo seuraavana päivänä, jopa huoltoasemalla meistä oltiin jo kuultu.
Vanhoja ukkojakin löysin, en aivan samankaltaisia kuin koti Suomesta mutta maatilan omistaja oli vanha harmaaksi muuttunut paimentaja ja lihakarjan kasvattava joka kysymyksillään ja mielipiteillään muistutti erästä Karhua kotona pohjoisessa. Sain hymyn huulilleni kun kysymys maahanmuutto tilanteesta muuttui ehdotukseksi lähteä ylä pubiin lounaalle ja tuopille. Olimme Johnin kanssa suuri apu, ihmetys sekä varmasti ilahdus koko kylän väelle. Jopa täti Willie kutsui meidät illalliselle, tilasi kahdeksan kertaa saman take-away aterian meille viidelle vain koska ajatteli että erilaisista saattaisi tulla jopa riitaa.
Viimeisenä viikonloppuna opettelimme ampumaan kiväärillä ja ratsastimme kukkuloiden toiselle puolelle grillaamaan tilan lammasta avotulella. Sain olla ylpeä siitä, kuinka nopeasti opetimme Johnin ratsastamaan, saimme laukata angus vasikoiden laumassa ja näimme kotkien liitävän yläpuolellamme, voiko enää paremmaksi elämä muuttua?
Nyt olemme takasin Brisbanessa hoitamassa aikuisten asioita, kokkaamassa hyvää ruokaa, punajuuri falafeleja ja hunajassa paistettuja munakoisoja. Aamu lenkkejä ja paljon vihreää teetä, suksien vahaamista ja kirjojen lukemista, tämä se vasta on lomaa!
Seuraavien viikkojen tapahtumat liikkuvat laiskasti muutaman eri maan välillä viisumit, passit ja lentoliput pitää hankkia ennen seuraavaan kohteeseen asettumista. Seikkailu on jälleen kerran edessäni, se ei ikinä lopu se vain muuttaa suuntaa ja muotoa ja sitten alkaa uudestaan. Voisin jopa referoida kirjaan jota luen ensi vuoden suunnitelmia elävöittääkseni;

`To the mounted nomads who rode and resided along the Equestrian Equator (Eurasian steppe), possessions were for using, not hoarding.

Life to them was a bridge, one should cross over it, not build a house on it`

Meidän koti kahden ja puolen viikon ajan, viisi karjanpaimen hevosta ja kolme härkää sekä noin kaksikymmentä seitsemän lammasta saivat vapaasti paimentaa talon ympärillä ja vierailla aamukahville.