Matkustan ympäri maailmaa....

Laukussa leipää ja piimää vaan, jos muo hiukkasen onnistaa niin uuden ystävän saan, kun sanon päivää : ne sanoo ¨ni hao¨

Kiinassa sitä tosiaan ollaan. Saavuttiin Pekingin lentokentälle noin kaksi viikkoa sitten rätti väsyneinä ja aivan ymmällään. Viikkoa ennen oltiin ravattu kiinan lähetystössä melkein päivittäin ja arvatkaa mihin piti ensimmäisenä mennä kun saavuttiin tähän kummalliseen maahan, no tietenkin suomen suurlähetystöön uusimaan melkein vanhentunutta passiani.

Heti tuli testattua paikallinen junaverkosto joka osoittautui helpommaksi ja paremmaksi kuin olimme kuvitellut. Ajallaan juoksevat junat luksus istuimineen ja kaikki kyltit kahdella kielellä. Löydettiin helposti tiemme keskustaan jossa saimme osaksemme paljon ihmetteleviä katseita ja osoituksia. Iltapäivällä Range Roveri nappasi meidät kyytiin ja kuskasi meidät uuteen kotiin Thaiwoon laskettelu keskukseen. Jos liikenne Etelä-Amerikassa on hullua niin täällä se vasta on käsittämättömän päätöntä, torven soittoa ja tupakka taukoja vaikka keskellä valtatietä. Minä vain ihastelin vieressä kiemurtelevaa kiinan muuria, se on valtavan suuri ja mutkitteleva. Miten ihmeessä ne sen joskus rakensivat kun välillä se nousee jyrkästi ylös ja sitten alas? Muurin näkee myös meidän työpaikasta, sen päälle pääsee kävelemään monoissa jos haluaa mutta paikoin se ei ole niin ihmeellinen kuin muualla kiinassa, luulen että Mongolialaiset kiipesivät sen yli juuri tästä osasta kiinaa sillä täällä se on vain iso kivikasa. 

Lumitykit jylläävät non-stoppina päivästä toiseen jotta koko keskus saataisiin avattua talven lomia varten, tällä hetkellä vain muutama rinne on auki ja lumi on joka päivä yhtä loistavaa. Paikka on aivan mainio treenamista varten, paljoa ei oikeaa lunta sada mutta ainakaan ei tarvitse huolehtia jäästä tai olosuhteiden vaihtumisesta sillä lämpötila on aina nollan alapuolella. Säännöistä ei täällä kauheasti välitetä, ei voi luottaa että ylhäältä tuleva huolehtii omasta reitistään. Pitää unohtaa oikeanpuoleinen liikenne ja kaikki reilut jonotustavat joista niin kovasti pidetään kiinni länsimaisessa kulttuurissa, sillä täällä mennään ohi jos huvittaa ja kaikki haluavat aina mennä samaan paikkaan samaan aikaan, se on huvittavaa ja ärsyttävää mutta minkäs sille mahtaa.  Työt voi lopettaa kesken kun lounas alkaa ja lounaan jälkeen voi mennä nokosille. Aamupalaksi friteerattua ja lounaaksi milloin mitäkin, aina yhtä suuri yllätys. Meille kuitenkin on asetettu ihan oma aamiainen hedelmiä ja kananmunia ja ihan oikeaa kahviakin, lounas ja illallinen onkin sitten ihan asia erikseen, pitää mennä maan alaiseen huoneeseen jossa koko henkilökunta aterioi, riisi on aina hyvin keitettyä jos mikään muu ei maistu mutta toistaiseksi olen ollut kovin tyytyväinen. Eilen taisin jänistää kun tarjolla on soppa oka näytti edellisien päivien jäännöksiltä mutta uuten olen aina maistanut ja sitten todennut etten pidä taiko pidän. Kiinalaisella logiikalla jokainen ateria pitää myös syödä eri paikassa, kesti muutaman päivän löytää oikea paikka oikeaan aikaan ja kuulemma meille tarjotaan myös midnight snack mutta sitä huonetta emme ole vielä löytäneet joten etsinnät jatkukoon.

 Töitä emme ole kovasti tehneet ainakaan keskellä viikkoa, viikonloppu oli kiireinen ja teikin neljä kokonaista päivää, kaksi suksilla ja kaksi laudalla. Kummankin asiakkaan kanssa pääsin lounaalle perheen kanssa joka sekin oli kokemus kerrassaan. Täällä meitä länsimaailaisia pidetään joko todella tärkeinä tai sitten ihan apinoina, en ihan ole vielä varma kumpi on täsmällisempi. Paljon katseita saamme koko ajan ja välillä tuntuu että olemme kuin eläintarhan eläimiä sillä meitä jäädään tuijottamaan suut avoimina.
Jokainen päivä alkaa ameija meiningillä, kaikki kiinalaiset riviin ja sitten huudetaan kilpaa. Sen jälkeen kaikki lähtee joko laskettelaan tai takaisin nukkumaan. Me aina seuraamme vierestä ja yritämme opetella puhumaan kieltä joka tuntuu aina vaihtuivan. Muutaman sanan olemme oppineet ja joka päivä kovasti yritämme oppia lisää.

Kaiken kaikkiaan kokusmus on ollut kovin silmiä avaava ja mielenkiintoinen. Täällä ollaan koko talvi ja nautitaan täydellisistä rinteistä päivästä toiseen. Meidän huone on kuin hotellihuone ja sängyt valtavat. Luulen että länsimaailaisia pidetään jättiläisinä sillä kaikki meille tarkoitettu on suurta. Vielä odotamme oia suksia ja uusia työvaatteita mutta kaikki täällä tapahtuu hieman hitaasti ja se saa minut miettimään että miten ihmeessä mikään ikinä tulee valmiiksi täällä. Neljän vuoden päästä täällä pidetään Olympialaiset joten hophop kiireesti rakentamaan lisää mäkiä ja järviä.
En ole myöskään vielä keksinyt että minkä takia jokaisesta maasta pystyy kaivamaan tiensä maan läpi juuri Kiinaan? Minä kun ensin luulin että vain Suomesta voi kaivaa kiinaan mutta kuulemma myös jokaisen muun maan lapset niin aina luulivat.

 Tänään on ensimmäinen vapaa päivä tänne tulon jälkeen, paljon ei ole suunnitelmia mutta varmaan menemme laskettelemaan kun ei täällä mitenkaan hirveän paljon muuta tekemistä ole. Kuntosalille yritämme saada alennusta mutta se ehkä tapahtuu tai sitten ei. Asumme aivan rinteiden vieressä ja isompaan kaupunkiin on noin 25minuutin bussimatka mutta bussi on ilmainen sinne ja takaisin.
Meidän tiimissä on noin 15 kansainvälistä laskettelu/lumilauta ohjaajaa kaikista maailman kolkista. Puhumme espanjaa, englantia ja englannin eri aksentteja kovin sujuvasti ja aina välillä vähän ranskaa. Nautin kovasti ja luulen että tämän kummallisempaa tyä päikkaa saa hakea.

Kohta on taas joulu ja uusivuosi ja taas kerran olen kaukana kotoa mutta älkää huoliko isovanhemmat ja tuttavat sielä kotona Suomessa, kyllä tulen käymään kunhan aika on oikea. Nyt pitää kuitekin herättää nukkuva John ja lähteä etsimään aamiasta sillä mahani kurnii. Viereisestä pikkukaupasta voi ostaa keitettyjä kananmunia ja kanankoipia vakuumissa, ne voi laittaa taskuun ja jos nälkä yllättää niin kas vain valmis kanankoipi marinaadissa on aivan kätesi ulottuvilla. Myös kanan jalkoja saa jos ne maistuu ja katkaravuista valmistettuja sipsejä. Tänään en kuitenkaan mitään mainitsemaani halua maistaa vaan taidan mennä ihan tavallisella mysteeri linjalla ja talsia kellarin buffettiin.

“On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi.” ― Tove Jansson

 En koskaan kirjoittanut tarinaa siitä, kuinka pieni matka läpi pienen saaren toisella puolen maapalloa voi tuntua parhaalta matkalta ikinä. En kirjoittanut siitä, kuinka kapusimme vuorien huipuille ja tervehdimme lehmiä auringon jo laskeutuessa, tai siitä kuinka maistelimme kuplivaa punaista viiniä ja vain elimme siinä hetkessä. On hetkiä jotka muistamme ikuisesti, on tarinoita joita voimme jatkuvasti kertoa uudelleen ja on muistoja jotka auttavat meitä eteenpäin. Tämä matka oli erilainen, tämä matka alkoi jäähyväisillä ja loppui uuden elämän alkuun.

Kuukausia aiemmin äitini yritti etsiä sopivia lentoja sopiviin päivämääriin, asiaa ei helpottanut se, että unohdin täysin yhden kuukauden olemassa olon eikä oman elämäni aika käsitys tai aivotukset sopineet yhtään toisiinsa. Palapelini olikin aika rikkonainen, mutta tieto lomasta ja äidin tulosta Uuteen Seelantiin teki loman odottamisesta parempaa.
Matkamme alkoi aivan tavallisena aamuna, iso aamupala, kimpsut ja kampsut autoon ja eikun menoksi. Pysähdyimme churroille noin parin tunnin ajon jälkeen, kaloreista viis, nyt oli loma ja aika nauttia aivan täysillä - seuraavaksi Wellington ja kaupungin valot. Yö hotellissa ja aamu lautalla Etelä saarelle. Toinen yö farmi talossa lehmien, vuohien ja kanojen ympäröimänä. Hyvää viiniä jonka olimme juuri edellisenä päivänä hakenut paikallisen ukon pienestä viini panimosta. Saippuakuplia ja coast-walkeja. Marlborough ja viini maistiaisia, pihvejä ja salaattia - al dente tietenkin.
Muumipappaa siiteraten: "elämä on lyhyt, mutta maailma on valtava." Niin se pitää elää, matkustaa kun pystyy, nauttia jokaisesta hetkestä eikä antaa kenenkään muun valita tietä joka ehkä sopisi juuri sinulle.
Kiipesimme jäätikölle, pilvien yläpuolelle ja meloimme kauniissa järvessä katsellen Wanakan yllä kasvavia vuoria. Yövyimme viidakon keskellä West Coastilla, jäätiköillä, pikkuruisessa caravaani hökkelössä ja B&Bssä Queenstownissa. Söimme hyvin, nautimme, nauroimme, mulled wine ja mitä vielä. Ja kuka sanoi ettei äiti ja tytär voisi tehdä jotain näin uskomatonta aivan kahdestaan? Kiitos Toyota corsa, jonka myin kun tarvitsin uudet monot, kiitos kaikista noista kilometreistä ja kaikista kaupungeista joissa saimme tutkia ja ihmetellä pieniä ja suuria asioita. Mutta miksi kirjoitan tästä nyt? Nyt kun olen Australian kuumuudessa suunnittelemassa seuraavaa etappia?

 Koska meidän perhe on aina ollut vahva, meidän perheessä on saanut suklaakakkua jälkkäriksi ja lounaaksi ja vaikka aamupalaksi, meidän perheessä nostetaan rautaa ihan huvikseen , koska pystyy ja se on kivaa ja ehkä joskus vähän kilpaakin. Me juostaan ja herkutellaan. Ollaan asuttu eri maissa ja opiskeltu uusia kulttuureita, vaihdetaan maisemaa mutta koskaan ei mietitä mitähän ne muut siitä tuumivat jos me kaikki tuumitaan samaa, jopa meidän pieni koira. Aina on tilaa uusille suunnitelmille ja aina kaikkia kannustetaan. Jos haluaa muuttaa viidakkoon niin sittenhän muuttaa, osta talo tai osta hevonen mutta muista mikä tekee sinut onnellisekis. Viimeisien viikkojen aikana olen alkanut ajattelemaan ihan huvikseen vain , mitähän minusta tulee isona. Niin monet sitä kyselevät ja suunnittelevat jopa minun puolestani. En tiedä, mutta tiedän että haluan olla aivan yhtä täynnä omia aivotuksiani kuin äitini, aivan yhtä vahva ja aivan yhtä jääräpäinen ja hullu. Niin hullu että matkustan Kiinaan ihan muutaman päivän päästä. Mielessäni pyörii vuoret ja meri, matkalla oleminen, se vain on niin käsittämättömän ihanaa ja että sillä voi vielä elääkkin!

Viimeset viikot olen juossut konsulaatista toiseen ja virastosta virastoon ja rakennuksesta toiseen, niin monta paperia ja leimaa ja puhelua että en enää tiedä miksi tähän kukaan koskaan edes ryhtyisi. Viisumia on odoteltu ja lentoja ostettu ja peruttu, on saatu papereita Suomesta ja Uudesta Seelannista ja päänahkaa kiskottu minkä olen ehtinyt. Onneksi on ollut aktiviteettejakin, ollaan juostu joka aamu ja toisinaan myös iltapäivä, kokattu herkkuja ja katsottu rodeo dokumetteja. Nyt on kuitenkin vihdoin aika miettiä pakkaamisia ja seuraavaa kuutta kuukautta Kiinassa.
Siellä ei sitten pääsekkään bloggaamaan ihan yhtä helposti, pitää miettiä asiaa erikseen kunhan asetutaan. Taas kerran uuden seikkailun aika,

 "Elämä on täynnä suuria ihmeitä sille, joka on valmis ottamaan niitä vastaan."

• 
  

Aina matkalla jonnekkin

Tiedätkö sen tunteen kun pakkaat matkalaukut ja suuntaat kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää, maksat kahvista naurettavan kalliin hinnan ja saatat valita aamupalaksi joko kuuden euron kroisantin tai yhdeksän euron mysli annoksen. Seuraavaksi suuntaat Gatelle odottamaan lentokoneeseen pääsemistä, saatat ostaa kirjan jota jaksat lukea ehkä tunnin tai pari ja seuraavaksi oletkin jo kohteessa. Ensimmäiset hönkäykset vierasta ulkoilmaa täyttävät keuhkosi ja tunnet olevasi seikkailulla. Oliko se sitten viikonloppu reissu Viennaan tai pidempi seikkailu Espanjaan, joka tapauksessa se on pako arjesta, pako todellisuudesta ja pako kaikesta kotona odottavasta draamasta tai ihan vaan työ stressistä.

Minä tiedän tuon tunteet jo aika hyvin, minulle se on kotoisa tunne ja pieni innostus vatsan pohjassa joka kerta kun astun lentokoneeseen. Minulle se kuuden euron kroisantti olisi ollut luksusta muutama kuukausi sitten ja viikonloppu reissu Viennaan olisi kuulostanut aivan naurettavan kalliilta seikkailulta varsinkin kun elämä toisella puolella maapalloa on muuttunut todellisuudeksi jota voisin paeta ainoastaan takaisin koulun penkille.
Muutama viikko sitten lensin Australiaan haikein mielin, jätin taakseni maan joka opetti minulle paljon. Uusi Seelanti oli vuosi elämästäni aivan kuten Ecuador muutama vuosi taaksepäin. Kun sanon haikein mielin, tarkoitan tunnetta joka sai minut ajattelemaan lähtöä paikasta jota opin rakastamaan, mutta uuden tarinan alku ja sen saman kirjan uuden sivun avaaminen saa mieleni avoimeksi ja seikkailujalat jylläämään. Sanat eivät riitä kertomaan kaikkea mitä koin, mutta kuvat jotka ovat tallella saavat minut jälleen kerran ihmettelemään tuota tapahtumien määrää jonka 12 kuukauden aikana sain elää.

 
 

Lentokone laskeutui Sydneyn lentokentälle noin kolme viikkoa sitten. Löysimme Johnin äidin terminaali kakkosesta ja suuntasimme terminaali kolmoseen illalliselle ennen seuraavaa lentoamme Brisbaneen. Hauskaksi faktaksi huomasin etten koskaan ennen ole saapunut maahan illallistamaan hyvän viinin ja vielä paremman seuran kera vain odottaakseni seuraavaa lentoa kohteeseen, kaikkea sitä pitää tehdä kun seikkailee maasta maahan ja kaupungista kaupunkiin varsinkin jos kyseessä on mammuttimaa Australia.
Illalla saavuimme Brisbaneen juuri sopivasti, sillä kaljat olivat kylminä ja Johnin isä juttu tuulella. Itse aloin jo keikkua tuolilla pitkän päivän jälkeen ja jo silloin tuntui kuukaudelta siitä kun sanoimme hyvästit ensimmäiselle yhteiselle kodille Queenstownin Frankton roadilla.
Kauaa emme ehtineet lepäämään sillä jo seuraavana aamuna hyppäsimme bussiin kohti Tenterfieldiä ja Deepwaterin farmia jossa viettäisimme seuraavat kaksi ja puoli viikkoa. Neljän tunnin bussi matkan jälkeen cowboy hattuinen Pat hurautti bussi pysäkille rätisevällä farmi pikapilla ja ajoi meidät suoraan uuteen kotiimme. Auringon laskussa maatila näytti syksyiseltä, myös alueella vallitsevat hurja kuivuuden takia mutta myös iltaisen lämpötilan sekä keltaisen auringon laskun vuoksi. Kiersimme tilan alueella, ruokimme polo-ponit ja asetuimme kodiksi farmi mökkiseen, huomenna aloittaisimme työt ja arjen kaukana kaupungin humuista.

Voisin jaaritella pitkät pätkät siitä kuinka ruokin ja harjasin kahdeksan kaksi vuotiasta polo-ponia ja koulutin niitä tottumaan mailoihin ja lippuihin ja kuinka ratsastimme lännen satuloilla ja tapoimme rikkaruohoja härkien laitumilta. Voisin myös kirjoittaa pitkät tarinat siitä kuinka paimensimme kolme isoa härkää uudelle laitumelle Johnin juuri opittua pysymään hevosensa selässä ja siitä kuinka kaadoimme puskat ja puut omistajien puutarhasta ja kuinka ajoimme vieläkin vanhemmalla pikapilla kyläsen ylä pubiin sillä ala pubin omistajat olivat saaneet huonon maineen verojen vuoksi. Pienessä kaupungissa suomalainen heppatyttö ja Brisbanesta eksynyt city-boy olivat iso uutinen jo seuraavana päivänä, jopa huoltoasemalla meistä oltiin jo kuultu.
Vanhoja ukkojakin löysin, en aivan samankaltaisia kuin koti Suomesta mutta maatilan omistaja oli vanha harmaaksi muuttunut paimentaja ja lihakarjan kasvattava joka kysymyksillään ja mielipiteillään muistutti erästä Karhua kotona pohjoisessa. Sain hymyn huulilleni kun kysymys maahanmuutto tilanteesta muuttui ehdotukseksi lähteä ylä pubiin lounaalle ja tuopille. Olimme Johnin kanssa suuri apu, ihmetys sekä varmasti ilahdus koko kylän väelle. Jopa täti Willie kutsui meidät illalliselle, tilasi kahdeksan kertaa saman take-away aterian meille viidelle vain koska ajatteli että erilaisista saattaisi tulla jopa riitaa.
Viimeisenä viikonloppuna opettelimme ampumaan kiväärillä ja ratsastimme kukkuloiden toiselle puolelle grillaamaan tilan lammasta avotulella. Sain olla ylpeä siitä, kuinka nopeasti opetimme Johnin ratsastamaan, saimme laukata angus vasikoiden laumassa ja näimme kotkien liitävän yläpuolellamme, voiko enää paremmaksi elämä muuttua?
Nyt olemme takasin Brisbanessa hoitamassa aikuisten asioita, kokkaamassa hyvää ruokaa, punajuuri falafeleja ja hunajassa paistettuja munakoisoja. Aamu lenkkejä ja paljon vihreää teetä, suksien vahaamista ja kirjojen lukemista, tämä se vasta on lomaa!
Seuraavien viikkojen tapahtumat liikkuvat laiskasti muutaman eri maan välillä viisumit, passit ja lentoliput pitää hankkia ennen seuraavaan kohteeseen asettumista. Seikkailu on jälleen kerran edessäni, se ei ikinä lopu se vain muuttaa suuntaa ja muotoa ja sitten alkaa uudestaan. Voisin jopa referoida kirjaan jota luen ensi vuoden suunnitelmia elävöittääkseni;

`To the mounted nomads who rode and resided along the Equestrian Equator (Eurasian steppe), possessions were for using, not hoarding.

Life to them was a bridge, one should cross over it, not build a house on it`

Meidän koti kahden ja puolen viikon ajan, viisi karjanpaimen hevosta ja kolme härkää sekä noin kaksikymmentä seitsemän lammasta saivat vapaasti paimentaa talon ympärillä ja vierailla aamukahville.

About the Land of the big white cloud

In 13 days I'll be looking at these beautiful mountains from above, I will see the long white cloud making itself thicker and longer as it travels through the valleys. I will see the two islands disappearing in the diatance as we fly across the ocean, it's time to say goodbye.
One year of adventures, game changes, roadtrips and crazy plans turned into the best year so far. Mum always says that everything happens for a reason, I do believe her after all the little happenings that started big things, like avalanches.
I had many little conversations in the dead slow chairlifts of the Remarkables, sometimes I was telling my kids about the penguin farm I've got home and sometimes my adults would be surprised about my life. Every now and then I'd be sitting there with an old man wondering where to ski today or of the weather would change or not, but today this old lady took my gloveless hand and said ;" if you can ski with no fear, ride a race horse with no fear and travel the world with no fear, you must be doing better than you think, but now find a boy"
I was surprised first and then told her the story about the last three months, she smiled and wanted to ski with me just for one single lap. We skied together all the way down to the base building, ended up having a hot chocolate and a few more chats. Was easy to smile for the rest of the day.

The ski season is coming to it's end, it's getting slushy and warm up the slopes and less wintery. The snow is disappearing as we working on our t-shirts and splashing the slush as we're carving down the pistes. Luckily we got a huge snowfall and it didn't stop snowing for three days, powder days!!
I think I also became more and more a skier this season as I sold my board and started to look for some sweet skis for the next season wherever it will be.
It's been amazing, that's all I can say.
I'm happy to be part of this crazy industry with the best people and be able to do something I love day after day. Last weeks has been like the last weeks of spring back in when I was in highschool, parties and happenings around the mountain and town. Birthdays, staff parties, gay ski week race, competitions and lots of goodbyes.

Tomorrow I'll be 21 and finally an official adult everywhere around the world. Not sure if I'll be any more adulty after that but at least a bit older. Last year this time  I found myself in Omar sailing with dolphins and diving with colourful fishes, later having a dinner in the middle of the desert with my best friend, this year everything is on the other side of the world and still a surprise.

My plan for the next two weeks is two ski as much as I can, as fast as I can and enjoy the snow as long as I can. I'll get the most of the powder and slush as I enjoy the mountain with the crazy skiers. Days will be full of joy, skiing, fresbee golf and sun. Last weeks of New Zealand, in a weird way it's making me feel empty again but that's travelling once again. This island really made my life go upsidedown and around a few times but in the end of the day it's just another good story to tell.