They say live within the moment Cause there's nothing else but now.

Kuuma ilma kohtaa ilmastoidun huoneen  kuin lehmän hönkäyksenä ja syleilee koko kroppaa aivan kuin se haluaisi minun sulavan. 40Astetta varjossa ja tuhannen ja yhden yön maisemat vilisevät oikealla ja vasemmalla puolella muistuttaen minua viime syksystä. Noin viikko sitten lentokone laskeutui keskelle hiekkalaatikkoa, "welcome to Middle-East, the weather is nice but there is a bit haze in the air"-intialais aksentti kailotti lentokentän keskusradiosta niin hiljaa etten ole varma kuulinko sen vain omassa päässäni. Tällä kertaa matkassa mukana on myös hyvä ystäväni ja vallan mainio toverini Virpi. Hyppäsimme kerman väriseen taxiin ja huristimme suoraan Al Reem Islandille Sun Toweriin, joka jollain asteikolla on toinen kotini. Pieni kääpiöpinserimme oli aivan ihmeissään kun perhe pala palalta väheni Tammisaaressa ja kas kummaa lisääntyi samaa tahtia täällä Abu Dhabissa. Pilvenpiirtäjä kotimme tuntui entistä kodikkaammalta ja elämä lähtikin heti rullaamaan oikein mukavasti. Altaalla makoilua, aurinkoa, hyvää ruokaa ja uusi aluevaltaus squash! Siitä olemmekin ottaneet ilon irti miltei jokaisena päivänä, eikä hikoilulta ole välttynyt millään, sillä sali ja tennis houkuttelevat hikoilemaan vielä lisää. Aamut alkavat mukavasti 33. kerroksen keittiössä musiikkia kuunnellen ja kahvia juoden. Hemmoteltu minipinseri makoilee ikkunan auringossa aamuisen lenkin jälkeen ja näyttää vähän liiankin tyytyväiseltä. Kohta taitaa olla aika pukea urheiluvermeet päälle ja lähteä lätkimään palloa seinään. 

Jos nyt kuitenkin vielä palataan hieman kuluneen viikon tapahtumiin ja huikeaan Omanin reissuumme. Herätyskello soi klo 3.15 ja herätti koko talon koiraa lukuunottamatta. Koira oli viety edellisenä iltana hotelliin viettämään laatuaikaa muiden pikku haukkujen kanssa, joten meidän matkamme käynnistyi tällä kertaa ilman koiran touhotusta. Aamu uninen jengi hyppäsi vaalean Porchen kyytiin ja matka sai alkaa. Olimme jo aiemmin katsoneet mielenkiintoista kohdetta kartalta, Omanin lahden ja Persian lahden välissä ja Hormutzin salmen alapuolella sijaitseva mukavan näköinen kärki piste, Omanin toinen alue. Oikea, iso Oman sijaitsee enemmän idässä, jossa myös sen pääkaupunki Muscat saa valtansa. Sinne me emme tällä reissulla lähteneet, sillä Arabian Norjaksi kutsuttu vuonoinen kärki houkutteli paljon enemmän.

Matkalla kohteeseen, ohitimme Dubain ja monta hökkelirakennusta ja vähän avaraa maata. Tie kulki neljän Emiirikunnan läpi saapuen vihdoin Omanin sulttanaatin rajalle. Muutamat casuaalit paperi selvittelyt ja leimoja passiin, niin matka sai jatkua. Minusta raja-aseman meininki oli varsin leppoisa ja toimiva, vaikka savu taisi ainakin hieman nousta isäni korvista. Inshallah.
Nyt olimme saapuneet Omaniin ja tie johti meitä kohti Khasabia ja Musandamia, jossa koohteemme sijaitsi. Upeat vuoret aukesivat edessämme ja takanamme ja yllämme sekä allamme. Tie tuntui katoavan vuorten väliin ja hetken tosiaan luulin olevani taas Norjassa, johon veljeni kanssa teimme pienen tutkimusmatkan tässä taannoin. click!
Sininen vesi kimalteli vuonojen seinämiä vasten ja aurinko oli kuuma. Kallio muodostui miltei symmetrisistä laatoista ja matemaattisesta järjestyksestä, joka näytti niin tasaisen suunnitellulta etten ollut uskoa sitä todeksi. Vuorien syntymän ja liikkumaradan pystyi näkemään raidoista jotka muodostuivat savi kerrosten muovaamasta kuviosta. Rantatie oli hyvä kuntoinen ja mukavan mutkitteleva koko matkan aina Musandamiin saakka. Sielä parkkeerasimme koslan sattumanvaraisesti valitun turistipuodin eteen ja ilmottauduimme sattumalta puolen tunnin päästä alkavalle tutkimusmatkalle. Kaikki tapahtui aivan kuin olisimme kaiken suunnitelleet edellisenä päivänä.
Dhow-alus lähti satamasta, johon meidät saatettiin. Puinen alus oli koristeltu arabi-tyylisillä matoilla ja tyynyillä. Tarjolla oli hunajaista teetä, kahvia ja hedelmiä. Alus seilasi vuorten läpi seuraten eri sorttisia matkustaja aluksia. Oli alastonta turistia ja Burkaa kantavia naisia. Oli miesten alus ja perhe alus. Vuoret nousivat taas edessä ja takana, tuuli riepotti hiuksia ja ilma tuoksui hyvältä. Pullonokkadelfiinit leikkivät veneiden välissä ja alusten kuskit innostuivat leikkiin. Hetken aikaan olimme kaikki alukset miltein törmäyskurssilla, kun delfiinien perään oli pakko pinkaista kuin viimeistä päivää. Hauskaahan se oli ja niin taisi olla myös noiden upeiden otustenkin mielestä.

Lopulta ankkuri heitettin veteen pienen saaren viereen. Telegraph Island, joka taisi olla kyläsen ainoa pysyvä turistikohde, näkyi edessämme tyhjänä saarena. Tuonne aikanaan pystytettiin viestikeskus, jonka avulla pystyttiin lähettämään sähkeitä Brittien ja Intian välillä. Noh, nyt saarella oli enään nimi ja kasa turistiveneitä kiertämässä ja kaartelemassa.
Pysähdyksen aikana pääsimme uimaan ja snorklaamaan kristallin kirkkaaseen veteen. Kaloja ja kaikenmaailman vesi eliöitä ja merimakkaroita killi korallejen päällä ja välissä. Vesi oli suolaistakin suolaisempaa eikä ainakaan kylmää. Polskimme hyvän tovin ristiin rastiin, kunnes oli aika palata takaisin satamaan. Hedelmiä pahimpaan nälkään ja lämmin tuuli kruunasivat koko reissun. Taisin samalla viettää myös pyöreiden vuosien päivää, täyttäen vihdoin 20.
Nyt nälkä kurni jo pahasti vatsan pohjalla joten parkkeerasimme itsemme Telegraph Restaurantiin, joka taisi olla kyläsen ainoa oikea ravintola. Paikalliset murkinat maistuivat ihanilta kuuman päivän jälkeen ja ruuan jälkeinen urvahdus oli miltei välttämätön. Kotimatka sujui nukkuen, onnellisena ja hieman väsyneenä. Ennen kotiin asettumista haimme vielä koiran kotiin hotelli elämästään ja haimme pullon kuohuvaa juhlistaaksemme hieman iltaa. Skumppa taisi tällä kertaa mennä aivan hukkaan, sillä naamat olivat jo heti kättelyyn niin venähtäneitä, ettei siihen auttanut muu kuin sikeä uni.

Koko reissu oli kaiken kaikkiaan aivan mahtava. Sinistä vettä, lämmin tuuli, hyvää ruokaa, hyvää seuraa ja mainio kohde. Matkustamisessa rakkauden tekee kaikki se miltä mikäkin tuntuu. Tämä tuntui hyvältä. Nyt on taas yksi kärki valloitettu, saa nähdä mihin seuraavaksi jalkani taas asetan. Tämä vuosi on ollut täynnä yllätyksiä ja hengen haukkomisia ja tulee olemaan myös jatkossa. Täällä kuitenkin pätee mañana mañana-kulttuuri, Inshallah, kaikki aikanaan. Ei mitään hätää ja eikä ainakaan huolen häivää. Lentokoneessa valitsemani Jungle Book- elokuvan jälkeen mielessäni on pyörinyt vain yksi ja sama laulu joka kuvaa hyvin tunnetta sydämessäni kaikesta tästä kummallisuudesta.

"Don´t spend your time looking´around for something you want that can´t be found

when you find out you can live without it and go along not thinking about it

I´ll tell you something true;

The bare necessities of life will come to you look for the simple bare necessities

Forget about your worries and your strife!"

"Well I never seem to do it like anybody else

Maybe someday, someday I´m gonna settle down

If you ever want to find me I can still be found"

And once again, it´s time to turn the page

Niinkuin lasten kuuntelukirjoissa, niin nyt jälleen omassa elämässäni kuuluu helisevä keijukaisääni joka kehottaa kääntämään sivua. Edelliselle sivulle jäävät hetket ja jännitys joka on jo kerran eletty, ja elää nyt vain muistoissani. Seuraavalla sivulla odottaa jotain mistä en vielä tiedä mitään ennen kuin saan tämän sivun loppuun. Tämän sivun tapahtumat saan selville vain jatkamalla lukemista ja pitämällä silmät auki.
Juuri nyt on hyvä vaikka koko kehoani vallitsee tyhjä tunne joka alkoi jo muutama päivä sitten, kaiken tämän tyhjyyden kai aiheutti sydäntä tärisyttävät hetket jolloin vain rakastin elämää. Sänkkäreillä laukkaamista maailman parhaalla tammalla, lehmien huutoa navetassa ja pitkiä päiviä Riilahdessa. Hirvikärpäsiä ja kanttarelleja. Kesäkurpitsaa ja luumuja. Aikaisia aamuja ja nukkumaanmenot ennen ita kymmentä. Elämä on ihanaa kun sitä katsoo oikeasta kulmasta ja nauttii oikeista hetkistä. Kymmenen kilometrin lenkkejä pitkin metsäteitä ja lisää sänkkärilaukkaa. Maailman paras tallikaveri ja keskusteluja kaikesta, siis aivan kaikesta. Taisin tulla tägätyksi Facebookissa kuvaan jossa todettiin sama asia kuin me totesimme jo aiemmin; "jos joku kuulisi keskustelumme, joutuisimme varmasti mielisairaalaan" Ehkei sekään haittaa, sillä elämän pienet hetket jotka naurattavat ja saavat meidät tuhkehtumaan omaan tunteeseemme, ovat hetkiä joita en antaisi pois. Nyt tyhjä tunne vallitsee jo enemmän. Lentoliput taskun pohjalla kai sen aiheuttavat, niin aina ennenkin. Nyt tunteeni vaihtelevat iloisen ja iloisemman välillä vaikka samalla haluasin vain unohtaa koko asian. Lähtö kolkuttaa ovella ja unelmat sen takana. Odotan keijukaisäänen taas tulevan jotta saisin jo kääntää sivua ja muistaa tämän hetken jo tapahtuneena tunteiden sekamelskana.

 Kesä on ollut vallan mainio ja vielä mainiompi on ollut koko elokuu. Illat värjäävät elämän rakkaudella ja ilma alkaa viiletä. Taas saa pukea enemmän päälle ja odottaa että sateet lakkaisivat. Tämä vuodenaika on aina ollut minulle kaikista mielekkäin sillä ilman täyttää harmonia ja elämä saa osakseen sen lähdön tunteen jota niin kovin rakastan. Jo kolmena vuotena olen lähtenyt kun lehdet alkavat putoilla ja palannut takaisin sitten kun lämpö on taas saapunut Suomeenkin. Nyt paluulippu ei kuitenkaan paina eikä suunnitelmaa palaamisesta ole. Itkettää ja surettaa mutta taisin itkeä kaikki kyyneleeni loppuun kun palasin Ecuadorista, joten nyt mieleni täyttää vain se sama tyhjyys ja moninkertainen onni.
Viimeinen työpäiväkin on jo taputeltu tällä puolella palloa. En halua tämän kirjoituksen olevan mikään jäähyväispuhe kenellekkään mutta haluan kiittää kaikkia mahtavasta kesästä! Nyt pakkaan huoneeni laatkoihin ja rinkkakin on jo melkein valmiina lähtöön. Enään on vain 72 tuntia ja ehkä enemmän muttakun enempää en osaa laskea. Jäljellä on myös monta kuppia kahvia ja muutama ajettava kilometri ja muutama kaneliomena omasta puutarhasta. Ehkä myös hikinen treeni ja pulahdus kylmään mereen. Nyt nautin jokaisesta jäljellä olevasta tunnista kaikin siemauksin, sillä lauantai aamuna punaviini varasti puolet sen päivän tunneista. Sen siitä saa kun lähtee viihtelle parhaiden muikkeleiden kanssa ilman minkäänlaisia rajoitteita.Vielä viimeset pakolliset aikuisten asiat Suomessa ja viimeiset siemaukset tätä pohjoista ilmaa ja raikasta kraanavettä. Viikolla kävin leimaamassa selkäänikin kodin koordinaatit, jotta edes jollain tapaa muistaisin mihin voin aina palata. Casa Eränpalo, täällä se tulee olemaan aina se lintukoto johon on turvallista tulla miettimään elämää.
Ihan vain informoidakseni kaikkia, aion lentää suureen suureen hiekkalaatikkoon torstai aamuna ja viettää mukavaa luksuselämää ainakin kaksi viikkoa ennen seuraavaa askelta. Tennistä, bazaareja, kuumaa hiekkaa ja kuumempi aurinko. Kamelinmaitoa ja taateleita aivan yhtä paljon kuin lammasta ja minttua. Alkoholitonta kaljaa ja miehiä yöpuvuissa aivan samalla tavalla kuin turisteja minihameissa ja yläosattomissa. Tuhannen ja yhdenyön maahan on mukava sukeltaa vain nauttimaan täydellisestä elämästä ennen maailmanlopun matkaa maailman kaukaisimpaan maahan Uuteen Seelantiin, joka vei sydämeni ja kaikki ajatukseni silloin, kun sinne ekan kerran eksyin.

"If we were ment to stay in one place,  

we had roots instead of feet"

 

"Ostan menneille halvinta skumppaa..." Lauleskelin eilen kun ajelin takaisin kotiin. Kaikki muistikuvat ja hetket tämänkin kesän seikkailuista kulkee mukana valokuvina ja lauseina päässäni. Kokkaan keittiössä mainiota ruokaa ja mietin mihin tuhlaan nämä viimeiset tunnit.Onko sillä edes väliä? Voisin vain maata riippumatossa tai hikoilla salilla. Voin käydä puristamassa ihanaa omenamehua oman pihan omenista tai vain katsoa ikkunasta ulos ja lauleskella lisää matkamusiikkia. Rinkkaan on taas pakattu kokonainen omaisuus, tällä kertaa ratsastussaappaat ja kypäräkin. Paljon vaatteita bikineistä toppaliiviin ja kenkiä flipflopeista lenkkareihin. Otin mukaan matkamuistoja maailmalta ja tietenkin valokuvat jotka kertovat tarinaani. Nyt edessä enään nurmikon ajo ja viimeinen imurointi ennen kuin saan laulaa suurlähettiläitä.
 Loppujen lopuksi me kaikki kuitenkin kuljemme vain omia teitämme, kuuntelemme lempi musiikkiamme ja katsomme piirrettyjä. Luemme kirjoja tai opiskelemme lakipykäliä. Toiset syövät vain kasviksia ja toiset kritisoivat maahanmuuttopolitiikkaa. Onko silläkään niin väliä mitä kukakin meistä tekee sillä jotain on kuitenkin tehtävä. Jos jokainen tekisi vain juuri sitä mitä oikeasti haluaa, niin kukaan ei kai tekisi pahaa toisilleen? Jos minä nyt kuitenkin vain hyppään lentokoneeseen ja katselen pilvilinnoja samalla kun ehkä tirautan yhden kyyneleen tälle elämälle, niin muuttaako se yhtään mitään? Ei ehkä, mutta ehkä se tekee minut niin onnelliseksi etten enään halua muuta.