Matkustan ympäri maailmaa....

Laukussa leipää ja piimää vaan, jos muo hiukkasen onnistaa niin uuden ystävän saan, kun sanon päivää : ne sanoo ¨ni hao¨

Kiinassa sitä tosiaan ollaan. Saavuttiin Pekingin lentokentälle noin kaksi viikkoa sitten rätti väsyneinä ja aivan ymmällään. Viikkoa ennen oltiin ravattu kiinan lähetystössä melkein päivittäin ja arvatkaa mihin piti ensimmäisenä mennä kun saavuttiin tähän kummalliseen maahan, no tietenkin suomen suurlähetystöön uusimaan melkein vanhentunutta passiani.

Heti tuli testattua paikallinen junaverkosto joka osoittautui helpommaksi ja paremmaksi kuin olimme kuvitellut. Ajallaan juoksevat junat luksus istuimineen ja kaikki kyltit kahdella kielellä. Löydettiin helposti tiemme keskustaan jossa saimme osaksemme paljon ihmetteleviä katseita ja osoituksia. Iltapäivällä Range Roveri nappasi meidät kyytiin ja kuskasi meidät uuteen kotiin Thaiwoon laskettelu keskukseen. Jos liikenne Etelä-Amerikassa on hullua niin täällä se vasta on käsittämättömän päätöntä, torven soittoa ja tupakka taukoja vaikka keskellä valtatietä. Minä vain ihastelin vieressä kiemurtelevaa kiinan muuria, se on valtavan suuri ja mutkitteleva. Miten ihmeessä ne sen joskus rakensivat kun välillä se nousee jyrkästi ylös ja sitten alas? Muurin näkee myös meidän työpaikasta, sen päälle pääsee kävelemään monoissa jos haluaa mutta paikoin se ei ole niin ihmeellinen kuin muualla kiinassa, luulen että Mongolialaiset kiipesivät sen yli juuri tästä osasta kiinaa sillä täällä se on vain iso kivikasa. 

Lumitykit jylläävät non-stoppina päivästä toiseen jotta koko keskus saataisiin avattua talven lomia varten, tällä hetkellä vain muutama rinne on auki ja lumi on joka päivä yhtä loistavaa. Paikka on aivan mainio treenamista varten, paljoa ei oikeaa lunta sada mutta ainakaan ei tarvitse huolehtia jäästä tai olosuhteiden vaihtumisesta sillä lämpötila on aina nollan alapuolella. Säännöistä ei täällä kauheasti välitetä, ei voi luottaa että ylhäältä tuleva huolehtii omasta reitistään. Pitää unohtaa oikeanpuoleinen liikenne ja kaikki reilut jonotustavat joista niin kovasti pidetään kiinni länsimaisessa kulttuurissa, sillä täällä mennään ohi jos huvittaa ja kaikki haluavat aina mennä samaan paikkaan samaan aikaan, se on huvittavaa ja ärsyttävää mutta minkäs sille mahtaa.  Työt voi lopettaa kesken kun lounas alkaa ja lounaan jälkeen voi mennä nokosille. Aamupalaksi friteerattua ja lounaaksi milloin mitäkin, aina yhtä suuri yllätys. Meille kuitenkin on asetettu ihan oma aamiainen hedelmiä ja kananmunia ja ihan oikeaa kahviakin, lounas ja illallinen onkin sitten ihan asia erikseen, pitää mennä maan alaiseen huoneeseen jossa koko henkilökunta aterioi, riisi on aina hyvin keitettyä jos mikään muu ei maistu mutta toistaiseksi olen ollut kovin tyytyväinen. Eilen taisin jänistää kun tarjolla on soppa oka näytti edellisien päivien jäännöksiltä mutta uuten olen aina maistanut ja sitten todennut etten pidä taiko pidän. Kiinalaisella logiikalla jokainen ateria pitää myös syödä eri paikassa, kesti muutaman päivän löytää oikea paikka oikeaan aikaan ja kuulemma meille tarjotaan myös midnight snack mutta sitä huonetta emme ole vielä löytäneet joten etsinnät jatkukoon.

 Töitä emme ole kovasti tehneet ainakaan keskellä viikkoa, viikonloppu oli kiireinen ja teikin neljä kokonaista päivää, kaksi suksilla ja kaksi laudalla. Kummankin asiakkaan kanssa pääsin lounaalle perheen kanssa joka sekin oli kokemus kerrassaan. Täällä meitä länsimaailaisia pidetään joko todella tärkeinä tai sitten ihan apinoina, en ihan ole vielä varma kumpi on täsmällisempi. Paljon katseita saamme koko ajan ja välillä tuntuu että olemme kuin eläintarhan eläimiä sillä meitä jäädään tuijottamaan suut avoimina.
Jokainen päivä alkaa ameija meiningillä, kaikki kiinalaiset riviin ja sitten huudetaan kilpaa. Sen jälkeen kaikki lähtee joko laskettelaan tai takaisin nukkumaan. Me aina seuraamme vierestä ja yritämme opetella puhumaan kieltä joka tuntuu aina vaihtuivan. Muutaman sanan olemme oppineet ja joka päivä kovasti yritämme oppia lisää.

Kaiken kaikkiaan kokusmus on ollut kovin silmiä avaava ja mielenkiintoinen. Täällä ollaan koko talvi ja nautitaan täydellisistä rinteistä päivästä toiseen. Meidän huone on kuin hotellihuone ja sängyt valtavat. Luulen että länsimaailaisia pidetään jättiläisinä sillä kaikki meille tarkoitettu on suurta. Vielä odotamme oia suksia ja uusia työvaatteita mutta kaikki täällä tapahtuu hieman hitaasti ja se saa minut miettimään että miten ihmeessä mikään ikinä tulee valmiiksi täällä. Neljän vuoden päästä täällä pidetään Olympialaiset joten hophop kiireesti rakentamaan lisää mäkiä ja järviä.
En ole myöskään vielä keksinyt että minkä takia jokaisesta maasta pystyy kaivamaan tiensä maan läpi juuri Kiinaan? Minä kun ensin luulin että vain Suomesta voi kaivaa kiinaan mutta kuulemma myös jokaisen muun maan lapset niin aina luulivat.

 Tänään on ensimmäinen vapaa päivä tänne tulon jälkeen, paljon ei ole suunnitelmia mutta varmaan menemme laskettelemaan kun ei täällä mitenkaan hirveän paljon muuta tekemistä ole. Kuntosalille yritämme saada alennusta mutta se ehkä tapahtuu tai sitten ei. Asumme aivan rinteiden vieressä ja isompaan kaupunkiin on noin 25minuutin bussimatka mutta bussi on ilmainen sinne ja takaisin.
Meidän tiimissä on noin 15 kansainvälistä laskettelu/lumilauta ohjaajaa kaikista maailman kolkista. Puhumme espanjaa, englantia ja englannin eri aksentteja kovin sujuvasti ja aina välillä vähän ranskaa. Nautin kovasti ja luulen että tämän kummallisempaa tyä päikkaa saa hakea.

Kohta on taas joulu ja uusivuosi ja taas kerran olen kaukana kotoa mutta älkää huoliko isovanhemmat ja tuttavat sielä kotona Suomessa, kyllä tulen käymään kunhan aika on oikea. Nyt pitää kuitekin herättää nukkuva John ja lähteä etsimään aamiasta sillä mahani kurnii. Viereisestä pikkukaupasta voi ostaa keitettyjä kananmunia ja kanankoipia vakuumissa, ne voi laittaa taskuun ja jos nälkä yllättää niin kas vain valmis kanankoipi marinaadissa on aivan kätesi ulottuvilla. Myös kanan jalkoja saa jos ne maistuu ja katkaravuista valmistettuja sipsejä. Tänään en kuitenkaan mitään mainitsemaani halua maistaa vaan taidan mennä ihan tavallisella mysteeri linjalla ja talsia kellarin buffettiin.

“On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi.” ― Tove Jansson

 En koskaan kirjoittanut tarinaa siitä, kuinka pieni matka läpi pienen saaren toisella puolen maapalloa voi tuntua parhaalta matkalta ikinä. En kirjoittanut siitä, kuinka kapusimme vuorien huipuille ja tervehdimme lehmiä auringon jo laskeutuessa, tai siitä kuinka maistelimme kuplivaa punaista viiniä ja vain elimme siinä hetkessä. On hetkiä jotka muistamme ikuisesti, on tarinoita joita voimme jatkuvasti kertoa uudelleen ja on muistoja jotka auttavat meitä eteenpäin. Tämä matka oli erilainen, tämä matka alkoi jäähyväisillä ja loppui uuden elämän alkuun.

Kuukausia aiemmin äitini yritti etsiä sopivia lentoja sopiviin päivämääriin, asiaa ei helpottanut se, että unohdin täysin yhden kuukauden olemassa olon eikä oman elämäni aika käsitys tai aivotukset sopineet yhtään toisiinsa. Palapelini olikin aika rikkonainen, mutta tieto lomasta ja äidin tulosta Uuteen Seelantiin teki loman odottamisesta parempaa.
Matkamme alkoi aivan tavallisena aamuna, iso aamupala, kimpsut ja kampsut autoon ja eikun menoksi. Pysähdyimme churroille noin parin tunnin ajon jälkeen, kaloreista viis, nyt oli loma ja aika nauttia aivan täysillä - seuraavaksi Wellington ja kaupungin valot. Yö hotellissa ja aamu lautalla Etelä saarelle. Toinen yö farmi talossa lehmien, vuohien ja kanojen ympäröimänä. Hyvää viiniä jonka olimme juuri edellisenä päivänä hakenut paikallisen ukon pienestä viini panimosta. Saippuakuplia ja coast-walkeja. Marlborough ja viini maistiaisia, pihvejä ja salaattia - al dente tietenkin.
Muumipappaa siiteraten: "elämä on lyhyt, mutta maailma on valtava." Niin se pitää elää, matkustaa kun pystyy, nauttia jokaisesta hetkestä eikä antaa kenenkään muun valita tietä joka ehkä sopisi juuri sinulle.
Kiipesimme jäätikölle, pilvien yläpuolelle ja meloimme kauniissa järvessä katsellen Wanakan yllä kasvavia vuoria. Yövyimme viidakon keskellä West Coastilla, jäätiköillä, pikkuruisessa caravaani hökkelössä ja B&Bssä Queenstownissa. Söimme hyvin, nautimme, nauroimme, mulled wine ja mitä vielä. Ja kuka sanoi ettei äiti ja tytär voisi tehdä jotain näin uskomatonta aivan kahdestaan? Kiitos Toyota corsa, jonka myin kun tarvitsin uudet monot, kiitos kaikista noista kilometreistä ja kaikista kaupungeista joissa saimme tutkia ja ihmetellä pieniä ja suuria asioita. Mutta miksi kirjoitan tästä nyt? Nyt kun olen Australian kuumuudessa suunnittelemassa seuraavaa etappia?

 Koska meidän perhe on aina ollut vahva, meidän perheessä on saanut suklaakakkua jälkkäriksi ja lounaaksi ja vaikka aamupalaksi, meidän perheessä nostetaan rautaa ihan huvikseen , koska pystyy ja se on kivaa ja ehkä joskus vähän kilpaakin. Me juostaan ja herkutellaan. Ollaan asuttu eri maissa ja opiskeltu uusia kulttuureita, vaihdetaan maisemaa mutta koskaan ei mietitä mitähän ne muut siitä tuumivat jos me kaikki tuumitaan samaa, jopa meidän pieni koira. Aina on tilaa uusille suunnitelmille ja aina kaikkia kannustetaan. Jos haluaa muuttaa viidakkoon niin sittenhän muuttaa, osta talo tai osta hevonen mutta muista mikä tekee sinut onnellisekis. Viimeisien viikkojen aikana olen alkanut ajattelemaan ihan huvikseen vain , mitähän minusta tulee isona. Niin monet sitä kyselevät ja suunnittelevat jopa minun puolestani. En tiedä, mutta tiedän että haluan olla aivan yhtä täynnä omia aivotuksiani kuin äitini, aivan yhtä vahva ja aivan yhtä jääräpäinen ja hullu. Niin hullu että matkustan Kiinaan ihan muutaman päivän päästä. Mielessäni pyörii vuoret ja meri, matkalla oleminen, se vain on niin käsittämättömän ihanaa ja että sillä voi vielä elääkkin!

Viimeset viikot olen juossut konsulaatista toiseen ja virastosta virastoon ja rakennuksesta toiseen, niin monta paperia ja leimaa ja puhelua että en enää tiedä miksi tähän kukaan koskaan edes ryhtyisi. Viisumia on odoteltu ja lentoja ostettu ja peruttu, on saatu papereita Suomesta ja Uudesta Seelannista ja päänahkaa kiskottu minkä olen ehtinyt. Onneksi on ollut aktiviteettejakin, ollaan juostu joka aamu ja toisinaan myös iltapäivä, kokattu herkkuja ja katsottu rodeo dokumetteja. Nyt on kuitenkin vihdoin aika miettiä pakkaamisia ja seuraavaa kuutta kuukautta Kiinassa.
Siellä ei sitten pääsekkään bloggaamaan ihan yhtä helposti, pitää miettiä asiaa erikseen kunhan asetutaan. Taas kerran uuden seikkailun aika,

 "Elämä on täynnä suuria ihmeitä sille, joka on valmis ottamaan niitä vastaan."

•