How´s your reality?

Ai miten niin takaisin todellisuuteen? Miten se menikään, takaisin oravanpyörään? Niin, ja; "ai sä oot tullu takasin!" Näitä lauseita olen pyöritellyt päässäni jo muutaman hetken. Vastaisin toki lauseisiin muutakin kuin:"niin" tai "hmm" ja paljon monimuotoisemmin jos hetki ei aina menisi ohitse yhtä nopeasti. En kuitenkaan saa koskaan suustani muuta, sillä hetki muistuttaa aina vähäpätöistä smalltalkia eli toisin sanoen "I don´t care conversation."
Ehkä olen vähän jyrkkä, mutta niin on korkeimmat vuoretkin ja hei, nehän näkyvät kauas.

Todellisuus on jokaiselle meistä juuri sitä miksi sen itse tekee. Uskomattomat tapahtumat ja onnistumiset eivät kuulu vain unelmiin ja elokuviin, vain tasan tarkkaan tähän elämään. Täällä Suomessa rakkaat ystäväni, täällä tulisi oppia nauttimaan omasta todellisuudestaan täysin siemauksin ilman että tarvitsee katsoa kateellisia katseita tai vääriä sanoja. Älkää kuvitelko että todellisuus on "oravanpyörään juuttumista" tai "paskaa arkea"
Todellisuus on hetkiä jotka elävät mukanamme aina ja hetkiä joista haluamme kertoa muille ja voi kuulkaa, se on paljon parempaa kuin missään elokuvassa. Minulla on ikävä merta ja aaltoja. Minulla on ikävä merituulta ja kosteaa ilmaa. Kaipaan suolaa hiuksissani ja kuumia päiviä. Kaipaan myös Jamesia, keltaista surffilautaani joka killii sinisessä purjeveneessä. Kuitenkin, joka kerta kun astun sisään taloon jossa tuoksuu elämälle ja aika ajoin hevosen lannalle, unohdan kaikki ikäväni ja näen vain tämän elämän.

Luulin että Suomeen paluuni muuttaisi omaa todellisuuttani radikaalisti ja saisi mieleni mustumaan. Ehei, miksi antaisin käydä niin? Tallikavereiden menestys kisoissa ja tallin tapahtumat tekevät minut onnellisemmaksi kuin mikään muu tässä ihmeellisessä maassa, jossa taivas on matalalla. Takaisin paluuni oli helppoa, sillä taas oli paikka johon mennä ja paikka jossa jakaa onnistumiset ja epäonnistumiset. Paikka jossa, smalltalk on enemmänkin; " mitä sinulle oikeasti kuuluu" -keskustelua ja paikka jossa todellisuus on kätketty punaisen rakennuksen pölyisiin nurkkiin.
Viikonlopun aikana päädyin itkekin kisoihin, vaikka kolmen kuukauden tauon jälkeen minun piti vain vähitellen tulla takaisin heppa-arkeen. Noh, taisin ohittaa vähitellen sanan, sillä löydän itseni tuosta onnen talosta lähes jokaisena päivänä aina uudestaan ja uudestaan.
Billnäsin ratsastuskeskuksessa tosiaan ratsastettiin Lauantaina HööksCupin toista osakilpailua koulukilpailuiden merkeissä. Valkoisten aitojen sisäpuolella olin hetken aivan hukassa, mutta kyllä me selvittiin ihan hyvin. Päivän päätteeksi valkoisen ruusuke sai hetken aikaa koristaa auton ikkunaa ja kaikki muu valkoinen oli muuttunut enemmänkin ruskeaksi. Voin siis jälleen todeta olevani onnellinen vaikka mielessäni olen edelleenkin väärällä puolella palloa.

Tallin lisäksi olen sentään ollut edes vähän normaaleissa olosuhteissa normaalien asioiden parissa. (Tämäkin on jonkinlainen vitsi olevinaan, sillä mikä tässä hullussa maailmassa olisi muka normaalia?) Löysin itseni Masalan Nuorisoteatterin eturivistä katsomassa lapsia lavalla ja voin sanoa että siitäkin nautin. Löysin itseni myös ostoksilla Hööksistä ja Stockalta sekä Kirkkonummen prismasta kun oli ihan pakko saada kahvia. Joka ilta kuitenkin odotan seuraavaa aamua ja näkymätöntä auringon nousua jonka jälkeen pääsen takaisin heppa leikkeihin.

 Odotan kesää, odotan näkeväni värejä puissa ja hymyjä ihmisten huulilla. Odotan viileitä kesäiltoja ja odotan juhannusta. Odotan elokuuta ja odotan että lehdet alkavat muuttaa väriään ja hiljalleen kuolla pois. Odotan tulevaa mutten silti halua elää yhtäkään hetkeä tätä hetkeä edellä. Kuuntelen Pariisin Kevättä ja rakastan elämää. Eilen ostin TomOfFinland kahvia ja pähkinäöljyä jota todennäköisesti en koskaan tule käyttämään, sillä se näyttää epäilyttävältä. Eilen oli maanantai ja olin taas töissä. Päätin olla töissä vielä monta päivää tässä kuussa ja päätin myös että nautin kylmästä vesisateesta kasvoillani vain siksi, että kotona saan pukea ne villasukat ja juoda inkivääriteetä.

Seuraavien viikkojen aikana on taas luvassa huippu valmennusta ja lisää kotikisoja, niin että mikä "paska arki"?
Äiti ei onneksi ole kotona, sillä lenkkarit aukesivat kantapäistä kaiken tuon mudassa tarpomisen johdosta, mutta kyllä nyt opin ja käytän punaisia kumisaappaita.(on muuten huisin hauskaa pomppia kuralätäkössä vesisateessa)

Thank you world

Nyt tiedän miltä tuntuu olla sanaton ja täysin ajatukseton, tai ainakin luulen niin. Oikeasti olen vain ääriäni myöten täynnä ajatuksia joita en vain osaa pukea sanoiksi.
Huomenna olen ollut viikon Suomessa, huomenna herään ennen kukonlaulua ja lähden töihin aivan kuten puoli vuotta sitten. Huomenna on aivan samanlainen tiistai kuin puoli vuotta sitten ja huomenna juon aivan tavallista kahvia juuri samassa tuolissa istuen kuin istuin puoli vuotta sitten. Mikä tässä kaikessa on positiivista?
   Se että puoli vuotta sitten istuin Casa Eränpalon hurlumhei keittiössä juoden hyvää kahvia kupista jossa lukee "It's coming..." samalla ajatellen tulevaa seikkailuani. Nyt puoli vuotta myöhemmin istun sama kuppi kädessä kokemuksia rikkaampana ja uutta suuntaa etsien.

Tämä viikko on ollut viikoista hitain ja kauhein pitkästä aikaa. Olen istunut tuijottaen ulos ikkunasta ja repinyt hiuksia päästäni ajatusten sekamelskassa. Olen lykännyt ruuan laittamista päivästä toiseen ja tyytynyt pelkkään mustaan apinankakka kahviin. Olen melkein itkenyt ja melkein saanut raivokohtauksen mutten kuitenkaan itkenyt, sillä se olisi ollut turhaa enkä myöskään heittäytynyt hankalaksi raivokohtauksella, sillä siinä ei olisi ollut mitään järkeä. Päädyin vain istumaan siinä ikkunan edessä ja juomaan hyvää kahvia joka maistuu kodilta maailman toisella puolen.

Ajoittain haluaisin aloittaa kaiken alusta. Haluaisin avata maailmankartan ensimmäistä kertaa ja miettiä kaksi kertaa ennen kuin ryhtyisin yltiöpäisiin seikkailuihin. Yleensä silloin pyydän veljeäni kolauttamaan päähäni jollain oikein kovalla esineellä, sillä en ikinä vaihtaisi sekuntiakaan kokemistani seikkailuista. En sano että kaikki sujui aina kuten Strömsössä mutta minulla ei ole hajuakaan missä Strömsö on tai miten sielä sujuu, joten oikeastaan silläkään ei ole niin väliä. Minun matkani sujuvat aina kuten minun tarinassani. Sin kan kan, ei huolia.
          Taskut tyhjenevät ja sukulaiset huolestuvat. Äiti kokkaa pinaattikeittoa ja ylläpitää perinteitä vaikka samalla opettelee uutta kulttuuria ja nauttii elämästä aavikon keskellä. Olen ylpeä siitä että voin olla ylpeä perheestäni. Olen ylpeä niistä arvoista, jotka perheeni minulle antoivat silloin kun päätin ryhtyä omatoimiseksi ja itsenäiseksi. Niiden arvojen vuoksi olen löytänyt polkuja joita kukaan muu ei olisi voinut kanssani kulkea ja joiden varrelta löytyi aina uusia tuttavuuksia ja uusia haasteita. Niiden arvojen mukana kantaminen on paljon tärkeämpää kuin niiden pois heittäminen. En ole enään ihan varma mihin yritin tällä tekstillä pyrkiä, tai miksi edes aloitin kirjoittamaan. Tiedän kuitenkin, että matkani on tuonut minut takaisin Suomeen ikään kuin varikolle. Renkaat pitää vaihtaa ja öljyt tarkistaa. Jäähdytin nestekin on vähän vähissä ja ylikuumeneminen on jo tapahtunut.
Tällä viikolla hain opiskelemaan vaikken ole edes aivan varma miksi. Luulen että matkustaminen on kouluna tehokkaampi ja ekologisempi, sillä matkustamisesta ei tarvitse sertifikaattia tai diplomia suorituksensa jälkeen ja se jos jokin säästää paperia Ja luontoa.

Kiitos maailma. Kiitos lukemattomista pienistä ja suurista hetkistä jotka saivat oloni hyvinkin eläväksi. Kiitos niistä ruokalajeista joita en itse kykenisi kokkaamaan edes Casa Eränpalon puu-uunilla. Kiitos slangeista ja aksenteista jotka sekoittivat kieleni niin, ettei kukaan enään osannut sanoa mistä olen kotoisin. Kiitos auringosta, joka paahtoi hiukseni valkoisiksi ja ihoni ruskeaksi. Kiitos kaupungeille ja kylille, joiden ihmis massat ja yksittäoset ihniset saivat oloni aina turvalliseksi. Kiitos kuuluu kaikille ja kaikelle, myös pienille yhteenkuulumattomille palasille joita joku muu kutsuisi vastoinkäymisiksi. Minun matkani koostui niin monista pienistä palasista, että niiden kokoon paneminen saattaa viedä vielä tovin jos toisen. Ehkä täälä mudan ja harmaan keskellä löydän värikkäät palaset helpommin kuin täydessä auringon paisteessa. Juurikin siksi, olen nyt hampaita purren päättänyt että ei muta ja harmaa ole ollenkaan paha paikka viettää hengähdystaukoa ennen uutta seikkailua.
Arki on lähtenyt rullaamaan omalla painollaan. Töitä riittää koko kesäksi ja kahvia voi juoda niin monessa eri yhteydessä ja niin monen eri keskustelun kyytipoikana, että melkein itkettää. Tallilla minulla on korvaamaton heppaperhe ja heppakaverit ja välillä tuntuu etten olisi koskaan edes lähtenyt. Juuri tuo tunne saa minut kiinni aina uudestaan ja uudestaan ja juuri se tunne saa minut lähtemään aina uudestaan ja uudestaan.
Kiitoksia voisin jaella vielä vaikka kelle ja mille, mutta olkoon kuvat kiitoksia näistä hetkistä joita en ikinä tule unohtamaan. Maailmalla on hyvä olla mutta välillä taidan unohtaa, että myös Tammisaari on osa tätä valtavaa kokonaisuutta. Yritän muistaa sen, kun ensi kerralla pakkaan vihreän rinkkani ja astun ulos puisesta ovesta.

Tämäkin teksti koostui pääosin mietteistäni nyt kaiken tämän jälkeen. Matkalla ollessani aloin tuntemaan itseni niin kotoisaksi missä ikinä liikuinkin, että välillä unohdin  olevani päiväntasaajan ala puolella. Toisaalta, jos on jossain niin on juuri sielä, ei minulla ainakaan ole aikaa yrittää olla jossain muualla tai olla olematta läsnä jokaisessa hetkessä. Ajattelin tehdä koko reitistä vielä yhteenvedon ja avata kohteita, näin matkustajan näkökulmasta. Reitin varrelle mahtui niin off roadia kuin kaupungin mukulakiveä. Kontrasti kohteideni välillä teki matkasta vielä mielenkiintoisemman ja monimuotoisemman. Oli viidakkoa ja betonihelvettiä, oli rantaa ja oli vuorta. Oli myös kylmä ja kuuma ja välillä aivan sopiva. Välillä yövyin hotellissa ja välillä auton etupenkillä, telttakaan ei ollut huono vaihtoehto. Välillä kylvin hyvän tuoksuisessa vaahdossa ja toisinaan jääkylmässä joessa. Nuotio piti minua lämpimänä monena iltana ja aina löytyi kaveri jonka kanssa jakaa uskomattomia hetkiä.
Jokaisen meistä on melottava omilla airoillamme päästäksemme eteenpäin elämän meressä. Se jos jokin on ihan hyvä muistaa.