Thank you world

Nyt tiedän miltä tuntuu olla sanaton ja täysin ajatukseton, tai ainakin luulen niin. Oikeasti olen vain ääriäni myöten täynnä ajatuksia joita en vain osaa pukea sanoiksi.
Huomenna olen ollut viikon Suomessa, huomenna herään ennen kukonlaulua ja lähden töihin aivan kuten puoli vuotta sitten. Huomenna on aivan samanlainen tiistai kuin puoli vuotta sitten ja huomenna juon aivan tavallista kahvia juuri samassa tuolissa istuen kuin istuin puoli vuotta sitten. Mikä tässä kaikessa on positiivista?
   Se että puoli vuotta sitten istuin Casa Eränpalon hurlumhei keittiössä juoden hyvää kahvia kupista jossa lukee "It's coming..." samalla ajatellen tulevaa seikkailuani. Nyt puoli vuotta myöhemmin istun sama kuppi kädessä kokemuksia rikkaampana ja uutta suuntaa etsien.

Tämä viikko on ollut viikoista hitain ja kauhein pitkästä aikaa. Olen istunut tuijottaen ulos ikkunasta ja repinyt hiuksia päästäni ajatusten sekamelskassa. Olen lykännyt ruuan laittamista päivästä toiseen ja tyytynyt pelkkään mustaan apinankakka kahviin. Olen melkein itkenyt ja melkein saanut raivokohtauksen mutten kuitenkaan itkenyt, sillä se olisi ollut turhaa enkä myöskään heittäytynyt hankalaksi raivokohtauksella, sillä siinä ei olisi ollut mitään järkeä. Päädyin vain istumaan siinä ikkunan edessä ja juomaan hyvää kahvia joka maistuu kodilta maailman toisella puolen.

Ajoittain haluaisin aloittaa kaiken alusta. Haluaisin avata maailmankartan ensimmäistä kertaa ja miettiä kaksi kertaa ennen kuin ryhtyisin yltiöpäisiin seikkailuihin. Yleensä silloin pyydän veljeäni kolauttamaan päähäni jollain oikein kovalla esineellä, sillä en ikinä vaihtaisi sekuntiakaan kokemistani seikkailuista. En sano että kaikki sujui aina kuten Strömsössä mutta minulla ei ole hajuakaan missä Strömsö on tai miten sielä sujuu, joten oikeastaan silläkään ei ole niin väliä. Minun matkani sujuvat aina kuten minun tarinassani. Sin kan kan, ei huolia.
          Taskut tyhjenevät ja sukulaiset huolestuvat. Äiti kokkaa pinaattikeittoa ja ylläpitää perinteitä vaikka samalla opettelee uutta kulttuuria ja nauttii elämästä aavikon keskellä. Olen ylpeä siitä että voin olla ylpeä perheestäni. Olen ylpeä niistä arvoista, jotka perheeni minulle antoivat silloin kun päätin ryhtyä omatoimiseksi ja itsenäiseksi. Niiden arvojen vuoksi olen löytänyt polkuja joita kukaan muu ei olisi voinut kanssani kulkea ja joiden varrelta löytyi aina uusia tuttavuuksia ja uusia haasteita. Niiden arvojen mukana kantaminen on paljon tärkeämpää kuin niiden pois heittäminen. En ole enään ihan varma mihin yritin tällä tekstillä pyrkiä, tai miksi edes aloitin kirjoittamaan. Tiedän kuitenkin, että matkani on tuonut minut takaisin Suomeen ikään kuin varikolle. Renkaat pitää vaihtaa ja öljyt tarkistaa. Jäähdytin nestekin on vähän vähissä ja ylikuumeneminen on jo tapahtunut.
Tällä viikolla hain opiskelemaan vaikken ole edes aivan varma miksi. Luulen että matkustaminen on kouluna tehokkaampi ja ekologisempi, sillä matkustamisesta ei tarvitse sertifikaattia tai diplomia suorituksensa jälkeen ja se jos jokin säästää paperia Ja luontoa.

Kiitos maailma. Kiitos lukemattomista pienistä ja suurista hetkistä jotka saivat oloni hyvinkin eläväksi. Kiitos niistä ruokalajeista joita en itse kykenisi kokkaamaan edes Casa Eränpalon puu-uunilla. Kiitos slangeista ja aksenteista jotka sekoittivat kieleni niin, ettei kukaan enään osannut sanoa mistä olen kotoisin. Kiitos auringosta, joka paahtoi hiukseni valkoisiksi ja ihoni ruskeaksi. Kiitos kaupungeille ja kylille, joiden ihmis massat ja yksittäoset ihniset saivat oloni aina turvalliseksi. Kiitos kuuluu kaikille ja kaikelle, myös pienille yhteenkuulumattomille palasille joita joku muu kutsuisi vastoinkäymisiksi. Minun matkani koostui niin monista pienistä palasista, että niiden kokoon paneminen saattaa viedä vielä tovin jos toisen. Ehkä täälä mudan ja harmaan keskellä löydän värikkäät palaset helpommin kuin täydessä auringon paisteessa. Juurikin siksi, olen nyt hampaita purren päättänyt että ei muta ja harmaa ole ollenkaan paha paikka viettää hengähdystaukoa ennen uutta seikkailua.
Arki on lähtenyt rullaamaan omalla painollaan. Töitä riittää koko kesäksi ja kahvia voi juoda niin monessa eri yhteydessä ja niin monen eri keskustelun kyytipoikana, että melkein itkettää. Tallilla minulla on korvaamaton heppaperhe ja heppakaverit ja välillä tuntuu etten olisi koskaan edes lähtenyt. Juuri tuo tunne saa minut kiinni aina uudestaan ja uudestaan ja juuri se tunne saa minut lähtemään aina uudestaan ja uudestaan.
Kiitoksia voisin jaella vielä vaikka kelle ja mille, mutta olkoon kuvat kiitoksia näistä hetkistä joita en ikinä tule unohtamaan. Maailmalla on hyvä olla mutta välillä taidan unohtaa, että myös Tammisaari on osa tätä valtavaa kokonaisuutta. Yritän muistaa sen, kun ensi kerralla pakkaan vihreän rinkkani ja astun ulos puisesta ovesta.

Tämäkin teksti koostui pääosin mietteistäni nyt kaiken tämän jälkeen. Matkalla ollessani aloin tuntemaan itseni niin kotoisaksi missä ikinä liikuinkin, että välillä unohdin  olevani päiväntasaajan ala puolella. Toisaalta, jos on jossain niin on juuri sielä, ei minulla ainakaan ole aikaa yrittää olla jossain muualla tai olla olematta läsnä jokaisessa hetkessä. Ajattelin tehdä koko reitistä vielä yhteenvedon ja avata kohteita, näin matkustajan näkökulmasta. Reitin varrelle mahtui niin off roadia kuin kaupungin mukulakiveä. Kontrasti kohteideni välillä teki matkasta vielä mielenkiintoisemman ja monimuotoisemman. Oli viidakkoa ja betonihelvettiä, oli rantaa ja oli vuorta. Oli myös kylmä ja kuuma ja välillä aivan sopiva. Välillä yövyin hotellissa ja välillä auton etupenkillä, telttakaan ei ollut huono vaihtoehto. Välillä kylvin hyvän tuoksuisessa vaahdossa ja toisinaan jääkylmässä joessa. Nuotio piti minua lämpimänä monena iltana ja aina löytyi kaveri jonka kanssa jakaa uskomattomia hetkiä.
Jokaisen meistä on melottava omilla airoillamme päästäksemme eteenpäin elämän meressä. Se jos jokin on ihan hyvä muistaa.