Selvittyäni Uuden Seelannin seikkailuista takaisin Sydneyn lentokentälle taisin hetken aikaa vain seistä keskellä ihmisten merta. Soitin yhden puhelun ja olin jo matkalla seuraavaan kohteeseen. En sinä päivänä halunnut jäädä Australiaan, en halunnut nähdä valkoisia hiekka rantoja enkä syödä TimTameja. Olin löytänyt Australiasta sen mitä halusin löytää ja nähnyt sen mitä silloin halusin nähdä. Olin matkannut Uuden Seelannin päästä päähän tavaten upeita ihmisiä ja kokien upeita kokemuksia ja vaikken löytänyt Hobbitteja, löysin biljoonia seurattavia tähtiä ja koin triljoonia hengenvetoja joita en koskaan unohda. Olin täydellisessä mielentilassa palatakseni kotiin.
Yksi seikkailu johtaa toiseen ja aina seuraavaan ja seuraavaan. Matkustaminen pienentää maailmaa ja luo uusia koteja minne ikinä niitä haluaa luoda. Sydän on kuitenkin aina monessa paikassa samaan aikaan. Suomi, Espania, Ecuador, Abu Dhabi, Bali? Missä on koti?
Olin syönyt maailman parhaan lihapiirakan Melbournessa ja surffannut huikeita aaltoja Bells Beachillä. Olin nähnyt Koala karhuja ja juonut pahaa viiniä kattoterassilla. Nyt olin taas lentokoneessa matkalla takaisin sinne mihin alunperin olin menossa, Balille.
Kuuma ilma oli vastassa heti koneen ovien avauduttua. Hyppäsin autoon, ajoimme siniselle purjeveneelle hakemaan keltaisen surffilaudan ja siitä suoraan aalloille. Merivesi tuntui ihollani vielä myöhään illalla kun kerroin tarinaa matkastani tuossa ihmeellisessä maassa (jossa ei ollut hobbitteja) kaukana kaikesta. Changgun riisipellot, temppelit ja seremoniat. Balianin aallot ja iloiset ihmiset. Viidakko ja ihmeelliset ötökät. Rannat ja tulivuoret, kuun nousut ja auringon laskut, kaikki ne ovat elossa. Tiedän että äitini lukee tätä ja tietää mitä ajattelen. Maailma on auki ja uusia ovia aukeaa jatkuvasti. Tämä matka on avannut minulle niin monta ovea, että valintojen mahdollisuus on miltein loputon. Voin sanoa, että olen matkustanut täydellä teholla heittämättä hukkaan yhtäkään päivää. Tänään heräsin kukonlauluun ja olin onnellinen, herättyäni muistin lähdön tunnelman. Tilasin triple espresson ranta kuppilasta ja mielessäni olin täällä ensimmäistä kertaa. Näin nauravat lapset ja surffarit lautoineen, näin auringon nousevan ja muistin miksi en ikinä lopeta elämän rakastamista. Kiitos. Namaste. Hakunamatata.
Jääköön tämä tarina nyt tähän, sillä on aika sulkea viimeiset matkamuistot rinkkaan ja suunnata lentokentälle. Matkustamisen kauneus on piilotettu näkemisiin ja hyvästeihin, uusiin tarinoihin ja ikuisiin muistoihin. Minun tarinani ei lopu, se alkaa aina uudestaan. Nyt Suomi kutsuu maailmankansalaista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti