Honestly

Selvittyäni Uuden Seelannin seikkailuista takaisin Sydneyn lentokentälle taisin hetken aikaa vain seistä keskellä ihmisten merta. Soitin yhden puhelun ja olin jo matkalla seuraavaan kohteeseen. En sinä päivänä halunnut jäädä Australiaan, en halunnut nähdä valkoisia hiekka rantoja enkä syödä TimTameja. Olin löytänyt Australiasta sen mitä halusin löytää ja nähnyt sen mitä silloin halusin nähdä. Olin matkannut Uuden Seelannin päästä päähän tavaten upeita ihmisiä ja kokien upeita kokemuksia ja vaikken löytänyt Hobbitteja, löysin biljoonia seurattavia tähtiä ja koin triljoonia  hengenvetoja joita en koskaan unohda. Olin täydellisessä mielentilassa palatakseni kotiin.

Yksi seikkailu johtaa toiseen ja aina seuraavaan ja seuraavaan. Matkustaminen pienentää maailmaa ja luo uusia koteja minne ikinä niitä haluaa luoda. Sydän on kuitenkin aina monessa paikassa samaan aikaan. Suomi, Espania, Ecuador, Abu Dhabi, Bali? Missä on koti?

Olin syönyt maailman parhaan lihapiirakan Melbournessa ja surffannut huikeita aaltoja Bells Beachillä. Olin nähnyt Koala karhuja ja juonut pahaa viiniä kattoterassilla. Nyt olin taas lentokoneessa matkalla takaisin sinne mihin alunperin olin menossa, Balille. 

Kuuma ilma oli vastassa heti koneen ovien avauduttua. Hyppäsin autoon, ajoimme siniselle purjeveneelle hakemaan keltaisen surffilaudan ja siitä suoraan aalloille. Merivesi tuntui ihollani vielä myöhään illalla kun kerroin tarinaa matkastani tuossa ihmeellisessä maassa (jossa ei ollut hobbitteja) kaukana kaikesta. Changgun riisipellot, temppelit ja seremoniat. Balianin aallot ja iloiset ihmiset. Viidakko ja ihmeelliset ötökät. Rannat ja tulivuoret, kuun nousut ja auringon laskut, kaikki ne ovat elossa. Tiedän että äitini lukee tätä ja tietää mitä ajattelen. Maailma on auki ja uusia ovia aukeaa jatkuvasti. Tämä matka on avannut minulle niin monta ovea, että valintojen mahdollisuus on miltein loputon. Voin sanoa, että olen matkustanut täydellä teholla heittämättä hukkaan yhtäkään päivää.  Tänään heräsin kukonlauluun ja olin onnellinen, herättyäni muistin lähdön tunnelman. Tilasin triple espresson ranta kuppilasta ja mielessäni olin täällä ensimmäistä kertaa. Näin nauravat lapset ja surffarit lautoineen, näin auringon nousevan ja muistin miksi en ikinä lopeta elämän rakastamista. Kiitos. Namaste. Hakunamatata. 

Jääköön tämä tarina nyt tähän, sillä on aika sulkea viimeiset matkamuistot rinkkaan ja suunnata lentokentälle. Matkustamisen kauneus on piilotettu näkemisiin ja hyvästeihin, uusiin tarinoihin ja ikuisiin muistoihin. Minun tarinani ei lopu, se alkaa aina uudestaan. Nyt Suomi kutsuu maailmankansalaista. 

Taidan vielä vieräyttää muutaman kyyneleen mutta vasta kun olen lentokoneessa ja valot sammuvat.

Time, places and people always meet by coincidence

"Nyt hinalle laukku ja viimeinen kuppi naamaan"
Haloo Helsingin maailman toisella puolen on soinut päässäni jo toista päivää. Maapalloa tallatessani olen tosiaan kulkenut jos minkälaista kujaa ja reittiä välillä aivan täysin ilman suuntaa. Yhtenä aamuna seisoin lentokentän edessä juoden kahvia take away mukista kun vanha mies käveli viereeni ja kysyi :"Are you lost?" Katsoin häntä silmiin ja purskahdin nauruun. Siinä seisoimme molemmat hetken hepulin kourissa, pyyhin naurun kyyneleet silmistäni ja sanoin : "I can't be lost because I know exactly where I am and almost where I'm going to!"
Nuo sanat kai saivat minutkin tajuamaan etta tosiaan, olin menossa johonkin josta en oikeastaan ollut itsekkään vielaäaivan varma mutta samalla tiesin unelman olevan käymässa toteen.

On tullut istuttua muutamassa lentokoneessa viimeisten kuukausien aikana. Samoin aika monessa junassa ja bussissa sekä autossa ja skootterin päällä. Matka on taittunut välillä autoa ajaen, välillä pelkääjän penkillä karttaa lukien ja välillä liftaten valtatien varressa keskellä peltoja ja vuoria. Välillä olen työntänyt autoa kaatosateessa ja toisinaan ollut jumissa muta lagoonissa tai joessa. Paljon mahtuu pienen tytön pieneen maailmanympäri matkaan pienessä ajassa. Ainoa mikä on suurta tässä seikkailussa taitaa olla tämä valtava tarina ja valtava tunne sydämessä. En osaa sanoa kuinka monta kertaa olen pakahtunut onnesta tai melkein menettänyt järkeni niin upeiden maisemien vuoksi, mutta voin kertoa että elämä tien päällä on parasta elämää mitä ikinä voisin kuvitella.

New Zealand - The land of thousand dreams

Noin kaksi ja puoli viikkoa sitten istuin juuri tällä samaisella lentokentällä miettien seuraavien viikkojen kulkua. En ollut varannut yö paikkaa samaksi yöksi enkä tiennyt yhtään mihin olisin edes menossa. Niimpä kuljin tax free tiskien ohi maistellen makoisia likööri maistiaisia samalla käyden hyvin mielenkiintoista keskustelua Euroopan säästä. Samana yönä saavuin Aucklandin lentokentälle edelleen taskut tyhjinä. Mukanani minulla oli vanha nahkareppuni ja kaikki mitä tuohon kantamukseen voi mahduttaa. Aamu yöstä nappasin lentokenttä shufflen keskustaan vain kävelläkseni pääkatua ristiin rastiin ja katsellakseni aamuvuoroon juoksevia kansalaisia. Seikkailu ei ollut enää monen minuutin päässä, sillä pienessä kulmakuppilassa tilatessani kahvia satuin tapaamaan Itävaltalaisen Georgen ja toverit. Yrjö ja me muut kaivoimme kartat esille ja hyppäsimme pieneen punaiseen Toyota Corsaan heti auringon noustua kaupungin ylle.

Ensimmäiset kolme päivää ajoimme pohjois saarta ristiin rastiin ja alas ja ylös maiseman vaihtuessa ja loputtoman tien vain jatkuessa. Näin Cathedral coven ja hot water beachin, jossa sadat turistit kaivoivat itseään syvemmälle rantahiekkaan tunteakseen kuuman veden vielä kuumempana. Näin lake Taupon ja kiipesin yli vuorien Tongariro Alpine crossing-reitillä, joka on kai vaeltajien maailman top10 vaellus. Tauposta matka jatkui vahingossa melkein Hamiltoniin ja sieltä alas New Plymouthiin aina Wanganuihin ja Wellingtoniin saakka. Bush walkeista sain tarpeekseni sekä pohjois saaren nähtävyyksistä, joten oli aika hypätä lauttaan ja etelään!  Tähän saakka olin nukkunut yöni pienen punaisen etupenkillä hyvin pienessä kerässä joten lauttamatkan sohvat olivat oiva tilaisuus nukkua niin suorana kuin ihminen voi vain itsensä suoristaa.
Aamulla heräsin Pictonin satamasta. Oli aika hypätä corsan rattiin ja huristella itä rannikkoa pitkin niin pitkälle kuin hyvältä tuntui. Matkan varrella nappasin kyytiin kaksi liftaajaa joiden seurassa matka sujui rattoisasti. Saavuimme Kaikouraan katselemaan hylkeitä ja moottoripyörä jengiä, sieltä jatkoimme matkaa Hanmer Springseille ihmettelemään metsää ja vesiputouksia. Illalla parkkerasimme corsan joen viereen, pystytimme teltan ja keitimme nuudelit pienellä matka keittimellä. Yöllä heräsin kuun loisteeseen ja päätin jatkaa matkaani aamulla ilman tätä saksalais jengiä.

Uudessa Seelanissa ei ole montaa vaihto ehtoista reittiä kauoungista toiseen. Tiet kulkevat pitkiä matkoja ilman risteyksiä tai eksymisen vaaraa. Saari tuntuu olevan vuosikymmeniä muuta maailmaa jäljessä sillä farmit ja pienet kylät pyörivät vanhanaikaisesti omalla tuotannollaan. Pysähdyin kerran yhdelle farmille ruokkimaan hevosia ja keräämään maisseja. Vastapalvelukseksi sain muukani hunajaa ja maisseja varmasti moneksi viikoksi ja vielä kyydin seuraavaan kylään. Liftasin taas edelleen kohti Christchurchiä kun näin tien varressa toisen liftaajan kylttinsä kanssa. Kyltissä luki "West coast"
Nopea päätös! Pysäytin kuskini ja kiitin matkasta saksaksi, juoksin liftaajan luokse ja kerroin jatkavani matkaa tämän kanssa. Yllätykseksi poika oli saksalainen.
Matka jatkui ahtaassa paketti autossa kohti Arthurs passia ja uusia Bush walkeja! Ilma oli selvästi kylmempi kuin pohjoisessa mutta Uuden Seelannin maisemat pitivät huolta siitä ettei kylmä päässyt häiritsemään. Uuden toverini kanssa löysimme joen ja sillan jonka alle pystytimme pienen sinisen teltan. Joen varressa majaili myös vanha skotti-pariskunta. Katselimme miten 83-vuotias mies kalasti joen varressa, kun siima alkoi nykiä voimakkaasti näin parhaakseni juosta papan luokse varmistamaan että tämä pysyy pystyssä. Vedestä nousi 18kiloinen lohi jonka onnekseni pääsin papan ohjeiden mukaan perkamaan ja paistamaan nuotiola. Illasta tuli taianomainen. Pariskunta kertoi matkoistaan ja minä haisin kalalta vielä seuraavanakin päivänä, tähdet loistivat kirkkaampina kuin missään muualla maailmassa ja olin onnellinen.

Aamut ovat ains parhaita hetkiä tehdä suunnitelmia ja päätöksiä seuraavia tunteja varten. Niimpä nappasin reppuni ja suuntasin takaisin tien varteen liftaamaan. Saavuin Graymouthiin, länsirannikolle aivan niinkuin olin halunnut. Pieni kaupunki mataline rakennuksineen muistutti minua taas uusista mahdollisuuksista ja antoi toivoa seikkailulle. Äitini mainitsi positiviisuuteni olevan huikeaa, niin se varmasti onkin, sillä sen avulla tapasin uuden favourite maten Thorin. Yritin ostaa kahvia huolto asemalta mutta kahvikone ei toiminut eikä kassatyttö osannut vaihtaa patruunaa. Taisin naureskella tapahtumalle kun tanskalainen harppuunakalastaja sukeltaja Thor saapui maksamaan bensojaan, hänen mukaan olin ensimmäinen aidosti naurava ihminen jonka hän sinä aamuna oli nähnyt, joten sain kahvikutsun leirintä alueelle ja siitä se seikkailu sitten alkoi.
Nelivetomaasturi Bruce oli parkeerattu vänin viereen ja tunnelma oli enemmän kuin kotoisa. Teimme pienen sota suunnitelman uuden matkustajaperheen kanssa ja lähdimme valloittamaan länsi rannikkoa.
Ensimmäisinä päivinä ajoimme Graymouthista Fox Glaciereille kiertäen nähtävuyden ja bush walkin toisensa perään. Jäimme jumiin Franz Josef Glaciereilla etsiessämme camping paikkaa ihmisten ulottumattomista. Ajoimme off trackeillä joilla vain neliveto pystyi juuri ja juuri sekin etenemään, siirsimme kaatuneita puita ja isoja kiviä ja uimme joessa veden jo hieman tulvivan sisään. Kaikki tämä hymyssä suin kuunnellen Bob Marleyä.
Kun vihdoin saavuimme Fox Glacierille löysimme täydellisen campingin nuotiopaikalla ja aivan meren rannalla. Sytytimme notskin palamaan ja kokkasimme tuoretta kalaa jonka Thor oli saalistanut hetkeä aikaisemmin. Tulen viereen alkoi kokoontumaan porukkaa mitä pidemmälle yöhön pääsimme. Tutustuimme taas uuteen perheeseen: Becka ja Harry lontoosta, sekä Kiwi Carl.
Välillä minulta kysytään josko olen yksinäinen tai peloissani kun matkaan maailmaa. Vastaukseni on aina ei ja ei. Tällä elämän tyylillä olen yksin ehkä tunnin tai pari ja silloinkin ympärillä on ihmisiä. Maailman laidoilla kulkeminen tuntuu mielettömän hyvältä, aivan kuin mitään parempaa ei olisikaan. Lähdin Uuteen Seelantiin sillä sen kauemmaksi kotoa en oikeastaan edes pääse ja voi että, jokaisen pitäisi kerran elämässään vierailla tuossa uskomattomassa maassa.

Takaisin tarinaan. Seuraavana aamuna löysin itseni Brucen ratista ajellen kiemuraista tietä kohti Wanakaa ja Queenstownia. Matkalla kuitenkin löysimme 4WD reitin rannalle jossa kalastus ja sukellus mahdollisuudet olisivat huikeat. Thor hyppäsi rattiin ajaaksemme joen ylin mutta yllätykseksemme joki olikin mutainen lagooni ja hetken luulimme roadtrippimme olevan siinä. Vettä oli napaan asti auton sisällä ja minä kerösin kaiken elektroniikan reppuuni. Saimme konkkaronkan ulos autosta ja apua paljon nopeammin kuin luulimme. Auto saatiin ulös mutta valitettavasti jouduimme yöpymään Haastissa. Jälkeenpäin jokainen paikallinen jolle kerroimme yöpyneemme Haastissa ihmetteli suureen ääneen mitä teimme kylässä jossa asuu vain vihaisia ihmisiä ja supermarketinkin nimi on Grumpy Cow. Noh, saimme ainakin naurut ja hyvän tarinan loppuelämäksemme.

Seuraavana aamuna pääsimme vihdoin jatkamaan matkaamme Queenstowniin. Ruoka varasto.oli tyhjillään ja vesitankit kaipasivat täyttöä joten kaupunki sinisen järven rannalla oli oiva pysähdys paikka. Nyt tiedän myös että maasturissa voi asua ilman pienintäkään ongelmaa ja vaikka se uikin joessa, se kuivuu nopeasti eikä edes haise kauhean pahalta.
Nyt olin saapunut pisteseen jonka luulin olevan viimeinen etappi tuolla saarella. Aikaa oli kuitenkin riittämiin ja matkaseura mitä parasta, joten seuraavana aamuna hyppäsin taas rattiin suuntana maailman kahdeksas ihme.
Milford sound, jossa vuoret kohtaavat meren ja joka on varmasti myös yksi maailman sateisimmista paikoista. Taisimme melkein ajaa ohi tiestä kun Homer tunnel johti meidät vuoren läpi toiselle puolelle. Pilvien läpi ei nähnyt muuta kui taivaasta virtaavia vesiputouksia kaikkialla. En ollut ikinä nähnyt vastaavaa. Seinämät täyttyivät hopeisilla putouksilla eikä alkua nähnyt missään. Mitä pidemmälle jatkoimme ajamista sitä syvemmälle vuoristoon päädyimme. Yhteys katosi puhelimista ja tilanne oli uskomaton. Vuoret nousivat meren pinnasta ja loppuivat jossain taivaan ja avaruuden rajalla, meri oli hiljaa ja vettä satoi enemmän kuin olen koskaan nähnyt. Seisoimme siinä sateessa ja nauroimme elämälle.
Tarkoituksena oli viettää Milfordissa vain yksi yö ja sitten suunnata takaisin jonnekkin. Mutta, kuten aina ennenkin suunnitelmat eivat koskaan mene juuri niinkuin on suunniteltu. Ensimmaisena iltana pystytimme pressuteltan auton takaluukun paalle ja kokkasimme melkein kodilta maistuvaa pasta carbonaraa. Varasimme vene crusingin seuraavalle aamulle jotta nakisimme Milford soundin kaikessa kauneudessaan toivottavasti ilman kaatosadetta. Tiukan budjetin vuoksi melkein peruin koko lauttailun mutta lopulta paatin tuhlaavani rahaa jos johonkin, niin tahan. Ja voi kylla se oli todellakin sen arvoista. Vene kulki soundin lapi aina avomerelle saakka kulkien vesiputousten ja valtavien pilvimassojen lapi. En yhtaan ihmettele jos paikka todellakin todetaan maailman kahdeksanneksi ihmeeksi.
Illalla oli tarkoitus jatkaa matkaa johonkin, mutta ainoa tie oli myrskyn ja sateen vuoksi tayttynyt tippuvista kivista joten ainoa mahdollisuus oli vain odottaa ja odottaa kunnes joku tai jokin tulisi ja siirtaisi kivet. Emme antaneet pienen vastoinkaymisen haitata iloamme joten seuraavat pari paivaa tutustuimme MIlfordissa tyoskenteleviin nuoriin ja kokkasimme hyvaa ruokaa kaikesta mita ruokavarastostamme loysimme. Thor kavi sukeltelemassa ja mina nautin vuorten katselemisesta. Matkustamisessa ja elämisessä tien päällä on se hyvä puoli ettei koskaan oikeastaan tarvitse olla missään.

Milfordin jälkeen matka kesti muutaman päivän ennen kun oli aika lentää takaisin Australiaan. Noina päivinä tutustuimme Queenstowniin roadtrip perheemme kanssa ja vain nautimme elämästä sinisen jarven rannalla. Uuden Seelannin paikallinen kalja on muuten hemmetin hyvää eikä ruokakaan ei ole yhtään hassumpaa. Viimeisenä iltana tuossa ihmeellisessä maassa en vielä itsekkään ihan tiennyt mihin tieni seuraavaksi johtaisi. Nukuimme viimeisen yön kirkkaiden tahtien alla ja hyräilimme kukin omaa lauluamme, en vahtaisi yhtäkään hetkeä tuosta mielettömästä roadtrippista halki tuhansien unelmien maan.

Tarina jatkuu....