Minne tuuli meidät kuljettaa?

 Lapsena meiltä kysytään mitä meistä tulee isona. Varmasti palomiehiä ja eläinlääkäreitä tai lentäjiä ja supertähtiä. Milloin sitten olemme isoja, missä vaiheessa meidän pitäisi olla tullut joksikin? Miksi pitää edes tulla joksikin jos jo syntyessään kuitenkin olemme kaikki omia valloittavia persooniamme ja joita tulemme olemaan aina hautaan saakka.
"Sitten kun menet yliopistoon" ja "sitten kun sinulla on omia lapsia" - noita lauseita saamme kaikki varmasti kuulla monta kertaa lapsuuden ja nuoruuden aikana. Ennen kuin huomaammekaan, olemme 20 ja edelleen kulkemassa omaa tietämme joko tuntemattomaan tai juuri tuohon jo ennalta oletettuun suuntaan. No mitäkö minusta sitten tulee isona ja mihin suuntaan minä olen matkalla. Hitostako minä tiedän! Ensinnäkään 163,5cm ei ole kovinkaan "iso" eikä melkein 20 kovinkaan aikuinen,vaikka silloin 12kesäisenä se tuntui mahdottoman vanhalta iältä. Eikä mielestäni vanhempanikaan aina käyttäydy kuten "aikuisten" kuuluisi käyttäytyä, sivistyneesti ja tylsästi, sillä mun mutsi ja faija on kyllä ikinuoria teinejä jos sille päälle sattuvat. On siis aivan turhaa miettiä mitä kenestäkin tulee isona jos jo vähän pienempänäkin kykenee toteuttamaan suuria unelmia. Minä en ainakaan halua tulla isoksi yhtäkkiä, on paljon mukavampaa olla tämän kokoinen ja tehdä juuri niinkuin juuri nyt teen.

Suunta johon kuljen sen sijaan on hiukan selkeämpi, jos nyt mutkikasta off roadia voi tasaiseksi kutsua. Mistä sitä voisi tietää mitä seuraavalla viikolla saatika sitten seuraavana kuukautena tapahtuu.

 Muutama päivä sitten puhuimme valmistujais lahjoista ystävien kesken, mietin siinä sitten mitä kaikkea lahjaksi sainkaan. En muistanut materiaa tai rahaa, kiitos kuitenkin niistäkin. Muistin ainoastaan yhden lahjan josta olen kiitollisempi kuin mistään muusta. Vanhemmiltani sain siivet jotka vievät minut niin kauas kuin haluan ja niin lähelle kuin uskallan tulla. Jostain syystä kaukana on helpompi olla kuin lähellä, sillä ajatuksenikin ovat kaukana. Mihin sitten olen matkalla? Hyvä kysymys.

Aamutallissa ehdin ajatella niin monta ajatusta, kuin löydän kakkakikkareita hevosten karsinoista. Niitä.on aika monta. Ajattelen hetkiä joita kaipaan ja hetkiä joita tulen kaipaamaan. Ajattelen juuri tätä hetkeä ja mietin kuinka nopeasti hetki vaihtuu toiseen eikä jäljelle jään kuin pieni pölypilvi jos edes sitäkään.
Vietän tallilla aikaa enemmän kuin koskaan aikaisemmin ja se tuntuu hyvältä. En kuitenkaan näe itseäni tässä tilanteessa joskus tulevaisuudessa. Näen itseni lentämässä jossain kaukana täältä. Näen itseni toteuttamassa omaa unelmaani jonka vain minä pystyn itse toteuttamaan.
Seuraan teitä jotka eivät johda minnekkään ja teitä jotka vievät tuntemattomaan. Löydän jokaisesta päivästä jotain uutta ja mielenkiintoista ja ruokin ajatuksiani tarinoilla matkoistani. Kaupassa säästän joka ikisen sentin ostamalla vain kaikista halvimpia tuotteita ja syömällä vain sen verran kuin elääkseen tarvitsee. Lasken päiviä ja ynnään yhteen seteleitä. En osaa matikkaa mutta osaan tehdä tiukan budjetin. En osaa lukea numeroita mutta osaan elää nii hyvin ettei se ole juurikaan haitannut.
Missä siis ajatukseni ovat? Ajatukseni kulkevat reittejään pilveltä toiselle etsien sopivaa paikkaa pysähtyä edes hetkeksi. Toiset meistä matkustavat ikuisesti löytääkseen uusia tarinoita ja uusia rakkauksia. Minä taidan olla yksi niistä jotka eivät koskaan pysähdy.

Taannoin luin tallikaverini blogia, jossa hän puhui demoineista omissa päissämme. Kaikille meillä on omat demonimme jotka seuraavat liikkeitämme. Toisilla ne liittyy harrastuksiin ja toisilla arkipäivän askareisiin. Itse olen tainnut voittaa omani puolelleni, sillä minua ne lähinä ohjaavat aina uusiin seikkailuihin. Kyllä, unohtamaan vanhan ja ottamaan vastaan uuden. Haluan hypätä lentokoneeseen ja tavoittaa kuuman ilman ja kaikki ne miljoonat tuoksut eri mantereiden kulttuureista.
Mistäänhän ei koskaan voi olla täysin varma, mutta kesän jälkeen seikkailut odottavat ja unelmat jatkavat toteutumistaan. Onneksi aika menee nopeasti kun on onnellinen ja sitähän minä olen, vaikka pohjolan pilvet aina välillä ovatkin aika painavia harteillani.

Mitäkö sitten teen täällä? Muuta kuin olen tallilla ja juon kahvia?
Herään aamuisin ennen kukonlaulua kilpailemaan siitä, kuka ehtii keittää kahvin ja kaurapuuron ensin, minä vai kukko. Lähden tallille lähes poikkeuksetta viisi kertaa viikossa, ja kahtena vapaana siivoan tai lähden salille. Tallipäivät venyvät neljään tai seitsemään jonka jälkeen kotona odottaa jo uutta tekemistä. Nurmikon leikkuuta, laymttioiden pesua ja imurointia. Tiskikoneen täyttö ja tyhjennys, välillä pitäisi pyykkiänin pestä. Asun omakotitalossa veljeni kanssa kuin mikäkin talonmies. Takapiha täyttyy kohta marjoista ja hedelmistä. Viime viikolla tein ensimmäisen raparperipiiraan ja huomenna ajattelin aloittaa nokkosten keruun.
Pidän tästä tunteesta. Jääkappi on puolityhjä ja tiskikone täyttyy lähinnä kahvikupeista.
En sanoisi että 15vuotiaana kuvittelin "aikuistumisen" tapahtuvan näin tai elämäni kulkevan tällä tavalla. Meidänhän piti olla opiskelijoita ja asua Helsingin keskustassa. En olisi 15vuotiaana uskonut unelmieni käyvän toteen tällaisella vauhdilla enkä olisi ikinä uskonut jos joku niin olisi väittänyt. En tiedä missä vaiheessa tulisi asettaa tarkka suunta omalle elämälle ja "asettua" johonkin, mutta tiedän etten halua välttämättä asettua minnekkään. Tarvitseeko muka?

Hyppäät kyytiin kerran, oot kyydissä aina

Kolme vuorokautta, 2190 kilometriä, kaksi maata ja paljon poroja. Näistä oli tehty minun minilomani Suomen Lappiin. En ikinä taida saada tarpeekseni tien päällä olemisesta tai vain siitä tunteesta, että olen menossa jonnekkin.

Ikuisia auringonlaskuja ja auringonnousuja, peilikirkkaita järviä ja meren poukamia. Unettomia öitä ja lapin sinisiä hetkiä. Paljon juhlivia ihmisiä ja vappupalloja.Valkoisia lakkeja pitkin toreja ja puistoja yhdistämässä meitä suomalaisia. Skumppa pullot poksuivat ja kaljatölkit koristivat katuja. Valkoisia puita ja mustia metsiä. En taida saada näitä maisemia pois itsestäni vaikka täältä pois lennänkin aina tilaisuuden tullen. Suomi olet ollut hyvä.

Suomi alkaa pikkuhiljaa taas näyttämään hyviä puoliaan ja ihmiset alkavat heräilemään koloistaan. Tänäänkin aurinko paistoi täydeltä taivaalta lämmittäen niin minua ja hevosia joiden kanssa työskentelen päivästä toiseen. Tänään heräsin taas omasta sängystäni onnellisena mutta väsyneenä pienen retken jälkeen. Kuitenkin keitin kahvin ennen kuin kello löi kuusi ja lähdin kohti aurinkoista Billnäsiä. Oli mukava palata takaisin työn äärelle, varsinkin kun takana on huikea kolmen päivän roadtrip halki Suomen ja edessä paratiisi kesä Riilahden tiluksilla. Nyt kerron teille tarinan kauniista Suomesta.

#explorefinland
Hyvin usein keskitämme matkustamisen ja koko ajatuksen matkustamisesta etelän lämpimiin maihin ja aurinkoisiin rantoihin. On helppo sokeutua siitä mitä jo on ja mitä näkee päivästä toiseen. Suomi on kotimaa jonka kauneus helposti unohtuu arjen sekaan. Jos aina katsoisi kaikkea kuten ensimmäistä kertaa, olisi maailma paljon kauniimpi. Niimpä tartuin ajatukseen ja aloin miettimään tätä tuhansien järvien ja unohdettujen ihmisten maata uusin silmin.
Sunnuntaina lähdin matkaan heti kun sain viimeisimmätkin kaurat jaettua nälkäisille kauraturville. Suuntasin Helsingin ja Lahden läpi Kuopioon ja sieltä koko matkan Kajaaniin Ristijärven kauniisiin maisemiin. Näin kesän ollessa jo ovella, ei aurinko tahdo millään laskea, vaan värjää taivaan kauniin sinipunaiseksi vielä myöhään yölläkin. Kajaanissa ilmasto ei ollut enään paljoa viileämpi kuin etelässä Tammisaaressa, mutta ihmiset muuttuivat lämpimämmiksi heti kättelyssä.
Aamulla matka jatkui Suomujärvelle jossa pellolta löytyi satoja linnunpelättimiä kuvaamassa hiljaista kansaa. "Silent people" tilataideteos jätti kylmät väreet iholle aamuauringon säteiden leikkiessä pellon ihmisten välissä.

Matkan ehdottomasti kohokohta oli seuraava pysäkki Rukan rinteillä. Vaikka auton mittari näytti 14° en antanut sen vaikuttaa huikean optimistiseen ajatukseeni muutaman tunnin lumilautailusta. Rinteet olivat kuin jäähilejuomaa ja tunnelma oli aivan kuin Espanian SierraNevadassa. Nauroin varmasti ääneen laskiessani ensimmäistä laskua jonka jälkeen lumen melkein näki sulavan auringon noustessa korkeammalle. Jaloille sai ainakin hyvää treeniä kaiken sen autossa istumisen jälkeen, sillä rinteen epätasaisuuteen melkein upposi jokaisessa käännöksessä. Kaiken surffauksen jälkeen oli mukava olla taas lumilla, en nimittäin tiedä milloin tulen viettämään talven kokonaan tässä kylmässä ja eksoottisessa Suomessa. Takki auki ja ilman lapasiakin oli melkein liian lämmin painaa mäkiä ylös alas mutta mikäs siinä, kahvit terassin auringossa ja takasin tien päälle.

Rukan jälkeen matka taittui villejä poroja ihastellen ja kotiruokaa syöden. Napapiiri otti taas hyvin vastaan ja näytti parhaat puolensa suomen luonnosta. Porot ympäröivät autoja ja kävelivät ilman mitään kiirettä takaisin metsään syömään jäkälää. Kaikki pitstopit olivat täynnä lapin herkkuja ja kotiruoka maistui aivan mummin tekemältä. Pitäisi käydä useamminkin Lapissa ihastelemassa tätä juroa kulttuuria. Rovaniemellä nappasimme mukaan muutaman matkamuiston mutta Joulupukki sai jäädä näkemättä vaikka kovin lähellä olimmekin. Tuuli yltyi hieman joten päätimme ajaa eteenpäin sillä  taivas näytti paljon kirkkaammalta edessäpäin. Seuraava pysäkki oli Kemi.
Nyt kun kerran olimme jo näinkin lähellä Suomen rajoja, päätin yllättää itsenikin ja hurauttaa Ruotsin puolelle ihmettelemään vanhaa Haaparantaa. Tien päällä en ikinä kyllästy, löydän uusia reittejä ja uusia maisemia. Autoradio pauhaa nostalgisia suomi-biisejä ja laulattaa iloista kulkijaa.
2190 kilometriä ja vieläkin enemmän tuli ajettua kolmen vuorokauden aikana. Kemin jälkeen suuntasimme Kuopioon haastatteluja varten tulevaan dokumenttiimme liittyen jonka jälkeen jaksoin huristella vielä koko matkan Heinolaan Vierunmäen urheilukeskukseen. Auto oli alusta asti pakattu täyteen jos jonkinlaista varustetta lumilaudasta leikkuulautaan ja talvivaatteista surffishortseihin. Tien päällä kun ei koskaan tiedä mihin sitä seuraavaksi joutuu ja kenet sitä tapaa.

Lopulta päädyimme takaisin etelään Helsingin kiireen keskelle.Kun matkaa oli taitettu tuhansia kilometrejä tyhjiä teitä pitkin vaaranmaalla ja suomen erämaiden keskellä, oli vallan hullunkurista joutua keskelle kesäistä espaa ja pikkulauantaita viettäviä ihmisiä. Keli oli nyt muuttunut nollasta kahteenkymmeneen yhteen ja puutkin vihersivät jo toen teolla. Kesä oli saapunut Suomeen.
Hassustihan tässä myös kävi, sillä kolmen päivän roadtrippin aikana liittymäni sulkeutui ja poistuin taas "normaalin" elämän raameista vain elääkseni taas hieman reunalla. Kun viimeksi olin osana #amazingroadtripacrossnewzealand niin nyt sain rillutella #amazingroadtripacrossfinland
Suomi matkailu kun nyt yleensä on niin aliarvostettua, niin haluaisin kyllä suositella aivan jokaiselle pientä suomitrippiä ennen kuin seuraavan kerran puhutte kauniista Suomi-neidosta pahaan sävyyn. Ja vaikken itsekkään tunne oloani kotoisaksi tässä hassussa maassa, olen silti aika onnellinen tässä elämäntäyteisessä Casa Eränpalossa ainakin vielä kesän yli.

 Viimeiset viikot ovat pitäneet sisällä kaikkea tätä. En sanoisi tämän elämän olevan yksitoikkoista tai tylsää, ainakaan kun villi sielu keksii aina ja uudestaan hullun hauskoja hupi juttuja. Nyt kuitenkin lähden taas töihin ja perjantain viettoon heppojen parissa. Elämä on ihanaa.