Minne tuuli meidät kuljettaa?

 Lapsena meiltä kysytään mitä meistä tulee isona. Varmasti palomiehiä ja eläinlääkäreitä tai lentäjiä ja supertähtiä. Milloin sitten olemme isoja, missä vaiheessa meidän pitäisi olla tullut joksikin? Miksi pitää edes tulla joksikin jos jo syntyessään kuitenkin olemme kaikki omia valloittavia persooniamme ja joita tulemme olemaan aina hautaan saakka.
"Sitten kun menet yliopistoon" ja "sitten kun sinulla on omia lapsia" - noita lauseita saamme kaikki varmasti kuulla monta kertaa lapsuuden ja nuoruuden aikana. Ennen kuin huomaammekaan, olemme 20 ja edelleen kulkemassa omaa tietämme joko tuntemattomaan tai juuri tuohon jo ennalta oletettuun suuntaan. No mitäkö minusta sitten tulee isona ja mihin suuntaan minä olen matkalla. Hitostako minä tiedän! Ensinnäkään 163,5cm ei ole kovinkaan "iso" eikä melkein 20 kovinkaan aikuinen,vaikka silloin 12kesäisenä se tuntui mahdottoman vanhalta iältä. Eikä mielestäni vanhempanikaan aina käyttäydy kuten "aikuisten" kuuluisi käyttäytyä, sivistyneesti ja tylsästi, sillä mun mutsi ja faija on kyllä ikinuoria teinejä jos sille päälle sattuvat. On siis aivan turhaa miettiä mitä kenestäkin tulee isona jos jo vähän pienempänäkin kykenee toteuttamaan suuria unelmia. Minä en ainakaan halua tulla isoksi yhtäkkiä, on paljon mukavampaa olla tämän kokoinen ja tehdä juuri niinkuin juuri nyt teen.

Suunta johon kuljen sen sijaan on hiukan selkeämpi, jos nyt mutkikasta off roadia voi tasaiseksi kutsua. Mistä sitä voisi tietää mitä seuraavalla viikolla saatika sitten seuraavana kuukautena tapahtuu.

 Muutama päivä sitten puhuimme valmistujais lahjoista ystävien kesken, mietin siinä sitten mitä kaikkea lahjaksi sainkaan. En muistanut materiaa tai rahaa, kiitos kuitenkin niistäkin. Muistin ainoastaan yhden lahjan josta olen kiitollisempi kuin mistään muusta. Vanhemmiltani sain siivet jotka vievät minut niin kauas kuin haluan ja niin lähelle kuin uskallan tulla. Jostain syystä kaukana on helpompi olla kuin lähellä, sillä ajatuksenikin ovat kaukana. Mihin sitten olen matkalla? Hyvä kysymys.

Aamutallissa ehdin ajatella niin monta ajatusta, kuin löydän kakkakikkareita hevosten karsinoista. Niitä.on aika monta. Ajattelen hetkiä joita kaipaan ja hetkiä joita tulen kaipaamaan. Ajattelen juuri tätä hetkeä ja mietin kuinka nopeasti hetki vaihtuu toiseen eikä jäljelle jään kuin pieni pölypilvi jos edes sitäkään.
Vietän tallilla aikaa enemmän kuin koskaan aikaisemmin ja se tuntuu hyvältä. En kuitenkaan näe itseäni tässä tilanteessa joskus tulevaisuudessa. Näen itseni lentämässä jossain kaukana täältä. Näen itseni toteuttamassa omaa unelmaani jonka vain minä pystyn itse toteuttamaan.
Seuraan teitä jotka eivät johda minnekkään ja teitä jotka vievät tuntemattomaan. Löydän jokaisesta päivästä jotain uutta ja mielenkiintoista ja ruokin ajatuksiani tarinoilla matkoistani. Kaupassa säästän joka ikisen sentin ostamalla vain kaikista halvimpia tuotteita ja syömällä vain sen verran kuin elääkseen tarvitsee. Lasken päiviä ja ynnään yhteen seteleitä. En osaa matikkaa mutta osaan tehdä tiukan budjetin. En osaa lukea numeroita mutta osaan elää nii hyvin ettei se ole juurikaan haitannut.
Missä siis ajatukseni ovat? Ajatukseni kulkevat reittejään pilveltä toiselle etsien sopivaa paikkaa pysähtyä edes hetkeksi. Toiset meistä matkustavat ikuisesti löytääkseen uusia tarinoita ja uusia rakkauksia. Minä taidan olla yksi niistä jotka eivät koskaan pysähdy.

Taannoin luin tallikaverini blogia, jossa hän puhui demoineista omissa päissämme. Kaikille meillä on omat demonimme jotka seuraavat liikkeitämme. Toisilla ne liittyy harrastuksiin ja toisilla arkipäivän askareisiin. Itse olen tainnut voittaa omani puolelleni, sillä minua ne lähinä ohjaavat aina uusiin seikkailuihin. Kyllä, unohtamaan vanhan ja ottamaan vastaan uuden. Haluan hypätä lentokoneeseen ja tavoittaa kuuman ilman ja kaikki ne miljoonat tuoksut eri mantereiden kulttuureista.
Mistäänhän ei koskaan voi olla täysin varma, mutta kesän jälkeen seikkailut odottavat ja unelmat jatkavat toteutumistaan. Onneksi aika menee nopeasti kun on onnellinen ja sitähän minä olen, vaikka pohjolan pilvet aina välillä ovatkin aika painavia harteillani.

Mitäkö sitten teen täällä? Muuta kuin olen tallilla ja juon kahvia?
Herään aamuisin ennen kukonlaulua kilpailemaan siitä, kuka ehtii keittää kahvin ja kaurapuuron ensin, minä vai kukko. Lähden tallille lähes poikkeuksetta viisi kertaa viikossa, ja kahtena vapaana siivoan tai lähden salille. Tallipäivät venyvät neljään tai seitsemään jonka jälkeen kotona odottaa jo uutta tekemistä. Nurmikon leikkuuta, laymttioiden pesua ja imurointia. Tiskikoneen täyttö ja tyhjennys, välillä pitäisi pyykkiänin pestä. Asun omakotitalossa veljeni kanssa kuin mikäkin talonmies. Takapiha täyttyy kohta marjoista ja hedelmistä. Viime viikolla tein ensimmäisen raparperipiiraan ja huomenna ajattelin aloittaa nokkosten keruun.
Pidän tästä tunteesta. Jääkappi on puolityhjä ja tiskikone täyttyy lähinnä kahvikupeista.
En sanoisi että 15vuotiaana kuvittelin "aikuistumisen" tapahtuvan näin tai elämäni kulkevan tällä tavalla. Meidänhän piti olla opiskelijoita ja asua Helsingin keskustassa. En olisi 15vuotiaana uskonut unelmieni käyvän toteen tällaisella vauhdilla enkä olisi ikinä uskonut jos joku niin olisi väittänyt. En tiedä missä vaiheessa tulisi asettaa tarkka suunta omalle elämälle ja "asettua" johonkin, mutta tiedän etten halua välttämättä asettua minnekkään. Tarvitseeko muka?