And once again, it´s time to turn the page

Niinkuin lasten kuuntelukirjoissa, niin nyt jälleen omassa elämässäni kuuluu helisevä keijukaisääni joka kehottaa kääntämään sivua. Edelliselle sivulle jäävät hetket ja jännitys joka on jo kerran eletty, ja elää nyt vain muistoissani. Seuraavalla sivulla odottaa jotain mistä en vielä tiedä mitään ennen kuin saan tämän sivun loppuun. Tämän sivun tapahtumat saan selville vain jatkamalla lukemista ja pitämällä silmät auki.
Juuri nyt on hyvä vaikka koko kehoani vallitsee tyhjä tunne joka alkoi jo muutama päivä sitten, kaiken tämän tyhjyyden kai aiheutti sydäntä tärisyttävät hetket jolloin vain rakastin elämää. Sänkkäreillä laukkaamista maailman parhaalla tammalla, lehmien huutoa navetassa ja pitkiä päiviä Riilahdessa. Hirvikärpäsiä ja kanttarelleja. Kesäkurpitsaa ja luumuja. Aikaisia aamuja ja nukkumaanmenot ennen ita kymmentä. Elämä on ihanaa kun sitä katsoo oikeasta kulmasta ja nauttii oikeista hetkistä. Kymmenen kilometrin lenkkejä pitkin metsäteitä ja lisää sänkkärilaukkaa. Maailman paras tallikaveri ja keskusteluja kaikesta, siis aivan kaikesta. Taisin tulla tägätyksi Facebookissa kuvaan jossa todettiin sama asia kuin me totesimme jo aiemmin; "jos joku kuulisi keskustelumme, joutuisimme varmasti mielisairaalaan" Ehkei sekään haittaa, sillä elämän pienet hetket jotka naurattavat ja saavat meidät tuhkehtumaan omaan tunteeseemme, ovat hetkiä joita en antaisi pois. Nyt tyhjä tunne vallitsee jo enemmän. Lentoliput taskun pohjalla kai sen aiheuttavat, niin aina ennenkin. Nyt tunteeni vaihtelevat iloisen ja iloisemman välillä vaikka samalla haluasin vain unohtaa koko asian. Lähtö kolkuttaa ovella ja unelmat sen takana. Odotan keijukaisäänen taas tulevan jotta saisin jo kääntää sivua ja muistaa tämän hetken jo tapahtuneena tunteiden sekamelskana.

 Kesä on ollut vallan mainio ja vielä mainiompi on ollut koko elokuu. Illat värjäävät elämän rakkaudella ja ilma alkaa viiletä. Taas saa pukea enemmän päälle ja odottaa että sateet lakkaisivat. Tämä vuodenaika on aina ollut minulle kaikista mielekkäin sillä ilman täyttää harmonia ja elämä saa osakseen sen lähdön tunteen jota niin kovin rakastan. Jo kolmena vuotena olen lähtenyt kun lehdet alkavat putoilla ja palannut takaisin sitten kun lämpö on taas saapunut Suomeenkin. Nyt paluulippu ei kuitenkaan paina eikä suunnitelmaa palaamisesta ole. Itkettää ja surettaa mutta taisin itkeä kaikki kyyneleeni loppuun kun palasin Ecuadorista, joten nyt mieleni täyttää vain se sama tyhjyys ja moninkertainen onni.
Viimeinen työpäiväkin on jo taputeltu tällä puolella palloa. En halua tämän kirjoituksen olevan mikään jäähyväispuhe kenellekkään mutta haluan kiittää kaikkia mahtavasta kesästä! Nyt pakkaan huoneeni laatkoihin ja rinkkakin on jo melkein valmiina lähtöön. Enään on vain 72 tuntia ja ehkä enemmän muttakun enempää en osaa laskea. Jäljellä on myös monta kuppia kahvia ja muutama ajettava kilometri ja muutama kaneliomena omasta puutarhasta. Ehkä myös hikinen treeni ja pulahdus kylmään mereen. Nyt nautin jokaisesta jäljellä olevasta tunnista kaikin siemauksin, sillä lauantai aamuna punaviini varasti puolet sen päivän tunneista. Sen siitä saa kun lähtee viihtelle parhaiden muikkeleiden kanssa ilman minkäänlaisia rajoitteita.Vielä viimeset pakolliset aikuisten asiat Suomessa ja viimeiset siemaukset tätä pohjoista ilmaa ja raikasta kraanavettä. Viikolla kävin leimaamassa selkäänikin kodin koordinaatit, jotta edes jollain tapaa muistaisin mihin voin aina palata. Casa Eränpalo, täällä se tulee olemaan aina se lintukoto johon on turvallista tulla miettimään elämää.
Ihan vain informoidakseni kaikkia, aion lentää suureen suureen hiekkalaatikkoon torstai aamuna ja viettää mukavaa luksuselämää ainakin kaksi viikkoa ennen seuraavaa askelta. Tennistä, bazaareja, kuumaa hiekkaa ja kuumempi aurinko. Kamelinmaitoa ja taateleita aivan yhtä paljon kuin lammasta ja minttua. Alkoholitonta kaljaa ja miehiä yöpuvuissa aivan samalla tavalla kuin turisteja minihameissa ja yläosattomissa. Tuhannen ja yhdenyön maahan on mukava sukeltaa vain nauttimaan täydellisestä elämästä ennen maailmanlopun matkaa maailman kaukaisimpaan maahan Uuteen Seelantiin, joka vei sydämeni ja kaikki ajatukseni silloin, kun sinne ekan kerran eksyin.

"If we were ment to stay in one place,  

we had roots instead of feet"

 

"Ostan menneille halvinta skumppaa..." Lauleskelin eilen kun ajelin takaisin kotiin. Kaikki muistikuvat ja hetket tämänkin kesän seikkailuista kulkee mukana valokuvina ja lauseina päässäni. Kokkaan keittiössä mainiota ruokaa ja mietin mihin tuhlaan nämä viimeiset tunnit.Onko sillä edes väliä? Voisin vain maata riippumatossa tai hikoilla salilla. Voin käydä puristamassa ihanaa omenamehua oman pihan omenista tai vain katsoa ikkunasta ulos ja lauleskella lisää matkamusiikkia. Rinkkaan on taas pakattu kokonainen omaisuus, tällä kertaa ratsastussaappaat ja kypäräkin. Paljon vaatteita bikineistä toppaliiviin ja kenkiä flipflopeista lenkkareihin. Otin mukaan matkamuistoja maailmalta ja tietenkin valokuvat jotka kertovat tarinaani. Nyt edessä enään nurmikon ajo ja viimeinen imurointi ennen kuin saan laulaa suurlähettiläitä.
 Loppujen lopuksi me kaikki kuitenkin kuljemme vain omia teitämme, kuuntelemme lempi musiikkiamme ja katsomme piirrettyjä. Luemme kirjoja tai opiskelemme lakipykäliä. Toiset syövät vain kasviksia ja toiset kritisoivat maahanmuuttopolitiikkaa. Onko silläkään niin väliä mitä kukakin meistä tekee sillä jotain on kuitenkin tehtävä. Jos jokainen tekisi vain juuri sitä mitä oikeasti haluaa, niin kukaan ei kai tekisi pahaa toisilleen? Jos minä nyt kuitenkin vain hyppään lentokoneeseen ja katselen pilvilinnoja samalla kun ehkä tirautan yhden kyyneleen tälle elämälle, niin muuttaako se yhtään mitään? Ei ehkä, mutta ehkä se tekee minut niin onnelliseksi etten enään halua muuta.