Toiset rakastavat vain elämistä

Oli Anzac Day, poikaystävän synttärit, pääsiäinen ja vappu. Äiti tuli käymään, oli juhannus ja meidän vuosipäivä.  Oli kaiken maailman tapahtumia pieniä ja suuria mutta kaikista nautin ja nautin kovasti. Aloitettiin pelaamaan tennistä, myytiin muutamama hevonen ja pelastettiin orpo vasikka. Rugby pelejä ja päiviä pony clubilla, paljon urheilua ja paikallista ruokaa, kaikki on paremmin kuin Strömsössä.
Sitten alkoi talvi, lehdet kellastuivat, putosivat puista ja sitten oli kylmä. hevosten karvat paksunivat ja sitten alkoi loimi rumba. Takkaan saa joka ilta etsiä lisää puuta ja  tarvitsee ainakin kolme peittoa pysyäkseen lämpimänä koko yön. Aamuisin syödään myslit lattialla takkatulen äärellä ja puetaan ainakin neljä takkia päälle ennen kun uskaltaa ulos.(eihän Australiassa pitänyt olla kylmä)
Mutta minä rakastan tätä kaikkea, rakastan niin paljon että melkein tekee kipeää. Tavallisen päivän aikana nousen 3-8 hevosen satulaan, näen hyvällä tuurilla kolmet eri kasvot ja illalla silmät tahtovat painua kuoppiinsa ennen seitsemän uutisia. Koulutan hevosia moneen eri tarkoitukseen, välillä polo mailan kanssa, välillä esteitä ylittäen ja välillä karjaa paimentaen. On ollut varsoja ja villejä puska hevosia, isoja ja pieniä, nopeita ja laiskoja. John on asettunut hyvin valokuvaajan ja hoitajan rooliinsa ja tietenkin myös ratsaille.  Viikonloppuisin nousen ennen kukon laulua, puen lenkkivaatteet päälle ja kirmaan läpi aamu kasteisten peltojen. Näen kengurun ja muutaman lehmän, myös muutama hevonen herää juoksemaan hetken vierelläni, onko tämä edes totta?; Mietin joka ikinen aamu.

Kuukaudeksi jäin yksin kymmenen ratsastamattoman hevosen kanssa. Olin saanut nopean mutta tehokkaan koulutuksen ja sen jälkeen taputuksen olkapäälle. "You'll figure it out" sanoi paikan omistaja. Ei mennyt kauaan kun kaikki hevoset olivat satulan alla ja valmiita aloittamaan uransa. Brax, Percy, Elsa, Phillip ja moni muu iso ja pieni hevonen opetti minulle enemmän kuin olisin voinut toivoa. Vuosi pois hevosen selästä sai minut kai tajuamaan ettei tätä elämää voi koskaan saada pois minusta.   Nyt on kulunut lähes 5 kuukautta, hevosia on tullut ja mennyt, päivät alkavat ja loppuvat, viikot vierivät ja kaikki on täydellistä, mutta mitä jos voisin saada vieläkin enemmän?

Miten voi elää yhdessä paikassa jos rakastaa elämistä niin kovasti, että elämä heittää uusia haasteita eteen nopeammin kun ehtii hengähtää? Olisiko nyt aika pysähtyä ja pitää tauko aivan kaikesta vai otanko taas uuden liaanin ja lennän siitä kiinni pitäen kuin Tarzan uuteen seikkailuun?
Ei ole vaikea valinta.
Uraa rakentaessa voi kohdata kaikennäköistä mutta nyt kohtasin hevosen, kohtasin haastattelun ja muutaman huippu ratsastajan. Nyt ollaan menossa lujaa.

Siellä missä kuu on väärinpäin

 Kiinasta Vietnamiin ja Vietnamista takaisin jo niin kotoisalta tuntuvaan Australiaan. Kuinka monta ihmeellistä asiaa voi pieni kulkia matkansa varrella kokea?
Kiinan muuri ja forbidden city, Kung Pao chicken ja Peking Duck. Vietnamin kiireiset kadut ja Pho nuudelikeitto aamupalaksi. Kayakki retki kalastuskylään ja venecruisailu aivan valkoisten turistien tapaan. Partnerin ruokamyrkytys ja monta päivää parannellessa. Olipahan aikamoinen reissu nyt kun jälkeenpäin ajattelee. Voisin kirjoittaa kokonaisen kirjan melkein viidestä kuukaudestamme Kiinassa ja ehkä toisenkin matkastamme Vietnamiin, mutta me odottakoot toiseen hetkeen, sillä asioden pureskeluun on tapana vierähtää pieni ikuisuus.
Viimein lentokoneeseen istuessamme taisimme molemmat olla helpottuneita "kotiin" palaamisesta. Niin ihanaa kuin matkalla onkaan, ainaiset lennot ja security checkingit alkavat pikkuhiljaa tuntua raskailta, viisumien voimassaolot ja oman nimeni hankaluus, kaikki pienet vaikeudet muuttuvat suuriksi. Matkalla on ihanaa, niin on myös kotona, varsinkin jos koti on ihan missä vaan! Australian viisumileima passiin ja viimeisten tavaroiden purku saivat oloni taas kovin mukavaksi. Viime viikolla avasin pankkitilin ja ostin ihan uuden puhelimenkin, aikuistumisen merkkejä taas kerran.

No nyt oikeaan asiaan, mitä seuraavaksi?

Istun heinäpaalin päällä jossain päin New South Walesia ja katselen nälkäisiä vasikoita. Aamuisin rullaan 8 paalia auki jotta pienet kasvaisivat. Kuivuus vaivaa tätä puolta maapalloa joten lisä ruokinta on tarpeellista melkein vuoden ympäri jotta karja pysyy hintansa arvoisena. Sitten ratsastetaan hevosia tai koulutetaan koskemattomia poneja, välillä mennään paimentamaan karjaa Koko viikoksi ja toisinaan vain ylläpidetään farmia. Opetin Johnin ratsastamaan ja nyt se saa oppia monta muutakin farmi taitoa. Minä opettelen uusia tapoja nuorten hevosten kanssa ja vain ihmettelen elämän kulkua. Täällä ollaan ajassa ihan taaksepäin ja Koko kylä varmasti jo tietää että tulimme takaisin.  88 päivää toisen vuoden viisumi vaatimuksia varten, niin monta päivää on Australian hallitus määrännyt kenen tahansa nuoren matkaajan työskentelevän farmilla jotta toisen vuoden viisumi voidaan myöntää. Mutta sehän sopii, ainakin minulle. Tästä voitte varmasti arvata että maapallon tällä puolen on mukavaa ja suunnitelmana on pysyä näillä holleilla vähän pidempään. Ammattivalinnastani en tosin ole kovin varma, onko se jockey kouluun vaiko ihan ratsukouluun meno vai opettelenko jotain ihan uutta? Äiti ja Isäkin muuttaa mieltään vuodesta toiseen niin pakkohan sen on olla ihan okei.

"Be here now" nyt ollaan tässä. Hevosia, karjaa ja uuden oppimista farmilla. Pienenä unelmoin farmilla asumisesta ja nyt sekin on sitten tehty. Lenkkeilyä ja leuanvetoja , välillä kylmä kalja ja lähiruokaa lounaaksi. Vielä puuttuu koira ja oma hevonen ja tietenkin se meri. Mutta jos muutto Melbourneen on edessä niin saan sitten merenkin. Paljon on unelmia ja paljon Jo myös toteutettuja sellaisia. Elän totisesti elämää jota olisi ollut vaikea kuvitella nuorempana ja josta saan tarinoita vielä vuosiksi eteenpäin. Kumpa vielä saisin kaikki rakkaat ihmiset ja koirat ja hevoset samaan paikkaan, mutta se voi olla hiukan hankalaa.

In Spain everything works "tomorrow", In Abu Dhabi they say "inshallah" but here nobody knows when.

Matkailu avartaa, eikö niin?
Varsinkin Kiinan matkailu ja Kiinassa työskenteleminen. Huh, empä olisi arvannutkaan kuinka suuren elämän kokemuksen tämäkin matka jo nyt on minulle antanut. Päivästä toiseen saa miettiä kahteen kertaan mitä tapahtuu ja mihin aikaan, vaiko tapahtuuko ollenkaan.
Suomessa ollessani olin aivotuksieni kanssa aivan hukassa, en nauttinut tunteesta olla koti maassa muttei kuitenkaan kotona. Nautin vapaudesta kulkea miten ja minne halusin, mutta rehellisesti tunsin juoksevani paikasta paikkaan vain päästäkseni karkuun jotakin joka joskus oli niin tuttua ja turvallista. Viisi päivää tekivät tehtävänsä ja ikävä tavalliata ruokaa katosi kuin katosikin ainakin hetkeksi.  Matkalta tarttui mukaan tavallisia makuja jotka tuntuivat niin erikoisen eksoottisilta ja herkullisilta etten enään edes muistanut mistä ne olin hakenut. Fazerin sinistä ja pandan lakuja, mummin luona herkuttelin poronkäristystä ja kraavia lohta, mutta kotona en keittänyt kuin kahvin. Kieleni kaikki makunystyrät maistelivat kaikki maut ja mausteet ja taisin saada mahan täyteen pitkästä aikaan. Palatessani takaisin  Kiinaan, huomasin kuinka oudot asiat olivat muuttuneet tutuiksi tavoiksi ja mukaviksi yllätyksiksi. Ruoka oli ja on edelleen kovin yksinkertaista ja toisinaan todella pahaa, mutta ainakin riisi on aina keitetty täydellisesti. En kuitenkaan edellenkään ymmärrä miksei kukaan koskaan organisoi mitään eikä kukaan osaa kasvattaa lapsiaan kunnollisiksi nuoriksi, ja miksi Kiinalaiset ovat niin rasistisia tai miksi ylipäätään missään ei tunnu olevan mitään järkeä? Lasten leireillä lapset haluavat vain pelata pelejä ja juokseminen tuntuu olevan kovin kummallista lasten ilmeistä päätellen. Uusi sukupolvi on kasvamassa tähän hulluun maahan, ainakin freesit tyypit puhuvat englantia mutta käytöstapoja saa aina olla muistuttamassa.

Nyt kuitenkin ymmärrän, että kaikki on koettava nähdähkseen mikä toimii ja mikä ei, mikä tuntuu oikealta ja mitä kannattaa välttää. Täällä näkee ajatuksen alkuja joilla voitaisiin rakentaa suuri tulevaisuus, mutta aina jokin muuttaa suuntaa ja kaikki vajoaa taas vain ajatuksen tasolle. Suunnittelmat muuttuu ja maalaisjärki on vaihtunut iphonen peleihin. Eikai ketään voi syyttää, ainakin he saivat aikaan Kiinan muurin mutta sen jälkeen moni asia taisi olla vain liian paljon työtä huonolla palkalla.
Viimeiset viikot on tehty töitä, treenattu ja vain nautittu laskettelusta ja kylmästä ilmasta. Alin lämpötilä tänä kautena -49° taisi polttaa kaikkien kasvoihin muutamankin pakkasenpureman ja hyvällä tuurilla jokunen varvas toimii normaalisti. Nappasin Suomesta mukaani myös upouudet RaceTiger sukset jotka saivat motivaation kasvamaan aivan taivaisiin saakka. Ikinä en ole ollut materialisti, mutta nyt tuntuu aika mainiolta omistaa jotakin joka tekee näin onnelliseksi. Näillä on tullut treenattua keppejä ja kiemuroita, kumpuja ja vaikka mitä. Aloitimme myös kuntopiirin muiden ohjaajien kanssa ja huhu kuuluu että kohta aukeaa myös ihan oikea kuntosali. Eikai mikään ole ainakaan kovin huonosti vaikkei tulevaisuudesta ole tietoakaan, viimeinen päivämäärä täällä on yhtä suuri ihme kuin huominen ja ensi viikon lasten leirit. Koko alkuviikon olen laskenut ylös alas lasten rinnettä 3-vuotiaan itkevän lapsen kanssa, se vasta saikin tämän työn tuntumaan ihanalta. Ainakin sain kahvit kaupan päälle ja iltapäivällä pääsin kotiin ajoissa. Siitä sen näkee, että kun jokin menee huonosti niin jonkin on pakko mennä myös hyvin.

Kiinan huolenpidolle ja suunnittelutaidoille kiitos myös tämän matkan, nyt olen Hong Kongissa viisumi matkalla. Toisin sanoen 5 tuntia lentokentällä toisella puolella Kiinan rajaa vain ihmetellen avointa sosiaalista mediaa ja englantia puhuvia ihmisiä. Tällaista täällä on, ainakin kausi on jo niin pitkällä ettei mitään tarvitse kaunistella, ei tarvitse esittää olevansa kenenkään kaveri ja ajatuksia saa jo sanoa ääneen. Itse tiedän olevani hyvässä asemassa joten kaikki hyvin tällä puolella maailmaa näin tasaisen epävarmassa elämässä.

One day in Moscow

Kymmenen vuotta sitten Joulu vietettiin Espanjassa, nyt elämäni on lennättänyt kaikki kuviot väärinpäin ja jouluherkut syötiin Kiinassa.   Päivästä toiseen saan ihmetellä mitä kummallisimpia sattumuksia, milloin shuttle bussista hyppää ulos 21 kiinalaista ja milloin shuttle bussi on ojassa kyljellään. Englannin kieltä osaavia saa etsiä kissojen ja koirien kanssa ja translaattorina usein toimii puhelimen appi. Välillä odotetaan tuntikaupalla että jotain tapahtuisi ja sitten yhtäkkiä on jo kiire, tunnit alkavat aina myöhässä ja lounaaseen tarvitsee ainakin puolitoista tuntia. Kiinassa on kivaa, myös kovin kummallista ja hyvin silmiä avaavaa.

Uusi sukupolvi, nuoret lapset puhuvat loistavaa englantia, käyttäytyvät kohteliaasti ja osaavat jopa kertoa missä mikäkin maa sijaitsee. Hong Kongin asukkaat tulevat viikonloppu lomille ja tarjoavat lounaat sekä illalliset. Pari viikkoa sitten alkoi lasten talviloma leirit joten vilinää riittää, opin kiinaa ehkä sanan päivässä jos sitäkään mutta sanakin riittää saadakseen hymyn tai naurahduksen. Täydessä bussissa tai hississä voi naurattaa ja punastuttaa koko joukon kiinalaisia jos sanoo "nupi" tai "fongla." On helppoa saada huomiota vain olemalla valkoinen, mutta myös huonossa valossa. Jokainen liike ja teko saa aikaan uuden meetingin milloin mistäkin aiheesta. Kerran oli reppu pöydällä jolloin meetingin aiheena oli - ei reppuja pöydillä. Välillä uhataan hissilippujen jäädyttämisellä ja toisinaan meidät halutaan vain piilottaa. Kiinalaisella tiimillä on kuulemma samat säännöt, mutta ei joka päivä.
Laskettelen jokaisena päivänä, opimme uusia tekniikoita ranskan parhailta laskijoilta ja opetamme uusia kiinalaisia ohjaamaan lapsia. Mielenkiintoa ja kulttuuria riittää, myös pitkiä päiviä ja myöhäisiä iltoja. Pääsen opettamaan laskettelua sekä lautailua, aikuisia ja lapsia. Välillä ei sanaakaan englantia mutta jos suksi luistaa niin kaikki on hyvin. Sama pätee jokapäiväiseen elämään, pyykkikoneen kolikoiden vaihtaminen on joka kerta yhtä monimutkaista, samoin kaakaon tilaaminen countreaulla tai VIP hissilippujen skannaamimen. Kaiken kaikkiaan ihmettelyä riittää ja riitti vuoden viimeisiin hetkiin saakka, baarin tiskillä kerroin baarimikolle ettei gin&tonic sisällä tequilaa vaan ihan vain giniä ja tonicia, samalla kello löi 12.00 ja sain ihan oikean uuden vuoden pusun. Siinä vasta oli baarimikoilla ihmeteltävää ja taisimme kaikki vähän jopa naurahtaa. Vuosi 2017 oli kaiken kaikkoaan suuri, varmasti yksi suurimmista. Vuosi alkoi Uudessa Seelannissa laukkahevosten parissa, jatkui Quuenstownin vuorilla lasketellen ja huipentui työ kokemukseen Kiinassa. Tapasin Johnin, sain koulutuksen, paimensin lihakarjaa Australiassa ja ravasin suurlähetyistöissä. Koin olevani kotona kolmessa eri maassa ja jaoin kodin ensimmäistä kertaa. Oli kesää ja talvea, muutama myrsky ja aikaisia aamuja laukkaradalla. Uusia suksia ja seikkailuita. Viimeiset kuukaudet sopeuduin soyan ja riisin maassa jossa laskettelu onkin vallan mukavaa. Tuohon kaikkeen oli hyvä lopettaa se tarina, nyt on uuden vuoden ja uusien kujeiden aika.

Ensimmäisistä hetkistä saakka uusi vuosi on rullanut loistavasti, tanssia baari tiskillä ja humuinen aamu toimistossa. Aamun ensimmäiset tunnit vietin töitä tehden, onnekseni asiakkaani oli nopea laskija täynnä energiaa joten pujottelu harjoitukset olivat napakymppi. Illalla pulahdimme ulkoilma spahan rentoutumaan ja siitä vielä tupladeiteille ravintolaan. Ilta parhaassa seurassa teki vuodesta lupaavan vaikka mieltäni kaivoikin edessä odottava viisumimatka. Yllatykseksi kaikille Suomessa, sain pakata laukkuni yö myöhään ja valmistautua viikon reissuun Suomeen. Päässäni pyörii erilaisia ajatuksia tästä maksullisesta lomasta, mutta helsingissä odottavat race tigerit saavat hymyn huulilleni. See you soon China, nyt on aika käydä kotikulmilla.

Matkustan ympäri maailmaa....

Laukussa leipää ja piimää vaan, jos muo hiukkasen onnistaa niin uuden ystävän saan, kun sanon päivää : ne sanoo ¨ni hao¨

Kiinassa sitä tosiaan ollaan. Saavuttiin Pekingin lentokentälle noin kaksi viikkoa sitten rätti väsyneinä ja aivan ymmällään. Viikkoa ennen oltiin ravattu kiinan lähetystössä melkein päivittäin ja arvatkaa mihin piti ensimmäisenä mennä kun saavuttiin tähän kummalliseen maahan, no tietenkin suomen suurlähetystöön uusimaan melkein vanhentunutta passiani.

Heti tuli testattua paikallinen junaverkosto joka osoittautui helpommaksi ja paremmaksi kuin olimme kuvitellut. Ajallaan juoksevat junat luksus istuimineen ja kaikki kyltit kahdella kielellä. Löydettiin helposti tiemme keskustaan jossa saimme osaksemme paljon ihmetteleviä katseita ja osoituksia. Iltapäivällä Range Roveri nappasi meidät kyytiin ja kuskasi meidät uuteen kotiin Thaiwoon laskettelu keskukseen. Jos liikenne Etelä-Amerikassa on hullua niin täällä se vasta on käsittämättömän päätöntä, torven soittoa ja tupakka taukoja vaikka keskellä valtatietä. Minä vain ihastelin vieressä kiemurtelevaa kiinan muuria, se on valtavan suuri ja mutkitteleva. Miten ihmeessä ne sen joskus rakensivat kun välillä se nousee jyrkästi ylös ja sitten alas? Muurin näkee myös meidän työpaikasta, sen päälle pääsee kävelemään monoissa jos haluaa mutta paikoin se ei ole niin ihmeellinen kuin muualla kiinassa, luulen että Mongolialaiset kiipesivät sen yli juuri tästä osasta kiinaa sillä täällä se on vain iso kivikasa. 

Lumitykit jylläävät non-stoppina päivästä toiseen jotta koko keskus saataisiin avattua talven lomia varten, tällä hetkellä vain muutama rinne on auki ja lumi on joka päivä yhtä loistavaa. Paikka on aivan mainio treenamista varten, paljoa ei oikeaa lunta sada mutta ainakaan ei tarvitse huolehtia jäästä tai olosuhteiden vaihtumisesta sillä lämpötila on aina nollan alapuolella. Säännöistä ei täällä kauheasti välitetä, ei voi luottaa että ylhäältä tuleva huolehtii omasta reitistään. Pitää unohtaa oikeanpuoleinen liikenne ja kaikki reilut jonotustavat joista niin kovasti pidetään kiinni länsimaisessa kulttuurissa, sillä täällä mennään ohi jos huvittaa ja kaikki haluavat aina mennä samaan paikkaan samaan aikaan, se on huvittavaa ja ärsyttävää mutta minkäs sille mahtaa.  Työt voi lopettaa kesken kun lounas alkaa ja lounaan jälkeen voi mennä nokosille. Aamupalaksi friteerattua ja lounaaksi milloin mitäkin, aina yhtä suuri yllätys. Meille kuitenkin on asetettu ihan oma aamiainen hedelmiä ja kananmunia ja ihan oikeaa kahviakin, lounas ja illallinen onkin sitten ihan asia erikseen, pitää mennä maan alaiseen huoneeseen jossa koko henkilökunta aterioi, riisi on aina hyvin keitettyä jos mikään muu ei maistu mutta toistaiseksi olen ollut kovin tyytyväinen. Eilen taisin jänistää kun tarjolla on soppa oka näytti edellisien päivien jäännöksiltä mutta uuten olen aina maistanut ja sitten todennut etten pidä taiko pidän. Kiinalaisella logiikalla jokainen ateria pitää myös syödä eri paikassa, kesti muutaman päivän löytää oikea paikka oikeaan aikaan ja kuulemma meille tarjotaan myös midnight snack mutta sitä huonetta emme ole vielä löytäneet joten etsinnät jatkukoon.

 Töitä emme ole kovasti tehneet ainakaan keskellä viikkoa, viikonloppu oli kiireinen ja teikin neljä kokonaista päivää, kaksi suksilla ja kaksi laudalla. Kummankin asiakkaan kanssa pääsin lounaalle perheen kanssa joka sekin oli kokemus kerrassaan. Täällä meitä länsimaailaisia pidetään joko todella tärkeinä tai sitten ihan apinoina, en ihan ole vielä varma kumpi on täsmällisempi. Paljon katseita saamme koko ajan ja välillä tuntuu että olemme kuin eläintarhan eläimiä sillä meitä jäädään tuijottamaan suut avoimina.
Jokainen päivä alkaa ameija meiningillä, kaikki kiinalaiset riviin ja sitten huudetaan kilpaa. Sen jälkeen kaikki lähtee joko laskettelaan tai takaisin nukkumaan. Me aina seuraamme vierestä ja yritämme opetella puhumaan kieltä joka tuntuu aina vaihtuivan. Muutaman sanan olemme oppineet ja joka päivä kovasti yritämme oppia lisää.

Kaiken kaikkiaan kokusmus on ollut kovin silmiä avaava ja mielenkiintoinen. Täällä ollaan koko talvi ja nautitaan täydellisistä rinteistä päivästä toiseen. Meidän huone on kuin hotellihuone ja sängyt valtavat. Luulen että länsimaailaisia pidetään jättiläisinä sillä kaikki meille tarkoitettu on suurta. Vielä odotamme oia suksia ja uusia työvaatteita mutta kaikki täällä tapahtuu hieman hitaasti ja se saa minut miettimään että miten ihmeessä mikään ikinä tulee valmiiksi täällä. Neljän vuoden päästä täällä pidetään Olympialaiset joten hophop kiireesti rakentamaan lisää mäkiä ja järviä.
En ole myöskään vielä keksinyt että minkä takia jokaisesta maasta pystyy kaivamaan tiensä maan läpi juuri Kiinaan? Minä kun ensin luulin että vain Suomesta voi kaivaa kiinaan mutta kuulemma myös jokaisen muun maan lapset niin aina luulivat.

 Tänään on ensimmäinen vapaa päivä tänne tulon jälkeen, paljon ei ole suunnitelmia mutta varmaan menemme laskettelemaan kun ei täällä mitenkaan hirveän paljon muuta tekemistä ole. Kuntosalille yritämme saada alennusta mutta se ehkä tapahtuu tai sitten ei. Asumme aivan rinteiden vieressä ja isompaan kaupunkiin on noin 25minuutin bussimatka mutta bussi on ilmainen sinne ja takaisin.
Meidän tiimissä on noin 15 kansainvälistä laskettelu/lumilauta ohjaajaa kaikista maailman kolkista. Puhumme espanjaa, englantia ja englannin eri aksentteja kovin sujuvasti ja aina välillä vähän ranskaa. Nautin kovasti ja luulen että tämän kummallisempaa tyä päikkaa saa hakea.

Kohta on taas joulu ja uusivuosi ja taas kerran olen kaukana kotoa mutta älkää huoliko isovanhemmat ja tuttavat sielä kotona Suomessa, kyllä tulen käymään kunhan aika on oikea. Nyt pitää kuitekin herättää nukkuva John ja lähteä etsimään aamiasta sillä mahani kurnii. Viereisestä pikkukaupasta voi ostaa keitettyjä kananmunia ja kanankoipia vakuumissa, ne voi laittaa taskuun ja jos nälkä yllättää niin kas vain valmis kanankoipi marinaadissa on aivan kätesi ulottuvilla. Myös kanan jalkoja saa jos ne maistuu ja katkaravuista valmistettuja sipsejä. Tänään en kuitenkaan mitään mainitsemaani halua maistaa vaan taidan mennä ihan tavallisella mysteeri linjalla ja talsia kellarin buffettiin.