Seikkailut ei koskaan lopu tästä elämästä, sen oon oppinu jos jotain. Meidän oli tarkoitus tehdä viikon lyhytvaihto toiseen kaupunkiin ja toiseen perheeseen. Lähtö olisi ollut 14 päivä perjantaina mutta kun Galápagos houkutti niin kovin niin eihän me sieltä pois tultu. Noh sovittiin sitten koordinaattorin kanssa että lauantaina jään suoraan Quitoon jossa vastaan tulisi perhe joka viikoksi muo huostaisi. Kuitenkin paluumme oli sunnuntaina eikä kukaan koskaan soittanut joten Beatrizen kanssa yhteistuumin maanantaina marssittiin koordinaattorin toimistoon ja sovittiin että jäädään Latacungaan pitämään seuraa pojille jotka ovat täällä lyhytvaihdossa.
Keskiviikkona siis lähdettiin Bañoille tällä kertaa extremen toivossa. Ensin hyppäsimme chivaan eli turistibussiin joka kierrätti meidät tutustumaan kauniisiin maisemiin, vesiputouksiin sekä Bañosin kuuluisaan Canopyyn, eli siis "liidetään" rotkon yli vaijerin varassa. Olihan tuokin upea kokemus :D
Seuraavaksi tutustuttiin toivon putoukseen jonka vesi oli kylmää ja makeaa. Samalla tiellä näimme kallioon muodostuneen Jeesuksen profiilin joka luonnollisesti on ajan kuluessa saanut muotonsa. Sanotaan että tuo kivi on pyhä ja toivomukset tulee toteen jos koskettaa kiveä toivoen toivomuksen, ei voi tietää mutta toivossa on hyvä elää. 
Viimeisenä meidän tourilla tutustuimme Pailon del diabloon joka on siis suuri vesiputous joka muodostaa hurjan padan kallioden sisään. Käveltyä taas tuli mukavasti Pirun pataan tutustuessa mutta oli se sen arvoista. Edelleenkin Ecuador saa sydämeni sykkimään ja kaikki mitä täällä nään ja koen jää aina muistoihini. Tääkin seikkailu sai lisäväriä kun neljä vaihtaripoikaa ja yksi tyttö olivat kyläilemässä meidän kaupungissa. Yksi italialainen, kolme belgialaista ja yksi saksalainen joten taas mentiin kansainvälisin tunnelmin.
Kun tour oli ohi kutkutteli kauheasti käydä hyppäämässä se 100m benji nyt kun siihen mahdollisuuskin oli. Minähän halusin niitä rajojani rikkoa ja tuntea adrealiinin virtaavan joten benjin hyppäsin ja vielä takaperin. Tunnelma loistava, vauhtihumala mieletön ja loppupäiväksi doupingit.
Torstaina vietettiin Bennetin, belgialaispojan synttäreitä kakun ja kerman kera, illemmalla lähdettiin katsomaan politiikkaa ja puolueiden juhlia ympäri Latacungaa ja yöllä saavuin väsyneenä ja onnellisena kotiin Brunon kanssa.
Tänään oli hyvästien aika, pusut pojille ja lupaus nähdä pian uudestaan.
Äiti joskus opetti että äidille voi aina kertoa kaiken, hän opetti myös ettei koskaan saa jättää tekemättä jotain mikä houkuttaa sillä myöhemmin kaduttaa. Joskus taisin kuulla äidin sanovan että joskus kannattaa epäonnistua, pettyä, olla huono, hävitä ja kaatua, sillä muuten ei koskaan voi tuntea onnistuvansa, oppia ja kasvaa vahvemmaksi. Nyt mulla on kaks äitiä. Mun ei varmaan koskaan tarvii olla hiljaa, aina on joku jolle kertoa. Mun ei koskaan tarvii katua mitään sillä aina on kaks kannustamassa ja aina voin pudota rauhassa noustakseni uudestaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti