Escogiste la mas guapa, y la menos buena, sin saber como ha venido te ha cogido la tormenta

 Elämä ottaa, elämä antaa, täytyy tarttuu oikeeseen tuulenvireseen ja nauttia joka hetkestä. Ne hetket kun matkaat kohti tuntematonta tietämättä päämäärää tai tuntematta ketään, ovat unohtumattomia. Vapaus ei ehkä olekkaan sitä kun saat mennä minne haluat, vaan sitä kun voit palata milloin haluat.
Tiistaina sain hullun idean. Päätin lähteä seikkailulle tietämättä,tuntematta mitään. Menin moikkaamaan Beaa ja ilmoitin tälle että torstaina lähdetään kohti Cuencaa. En oo ihan varma kumpi on se hölmömpi, se joka ehdottaa hulluuttaan vai se joka lähtee mukaan, mutta torstai iltana yhdeksän aikaa nousimme bussiin määränpäänä Cuenca.
Yhdeksän tunnin matkailun jälkeen saavuimme terminaaliin, hyppäsimme taxiin ja kauhistelimme kallista hintaa,huhu 3 dollaria!!? (Latacungassa kaikkialle kuljet dollarilla) Noh, saavuimme armeijan sairaalalle jossa nukuimme ensimmäisen yön, oikeastaan neljä tuntia. Meillä näitä luutnantti, sotilas kavereita kun on olimme täysin tervetulleita. Kuudelta aamulla kävi käsky nousta vuoteista ja mennä nukkumaan aamias saliin. Salissa nukuimme kunnes yli komentaja ja kumppanit kutsuivat meidät kahville heidän kanssaan, siinä sitten keskustelimme elämän pienistä ja suurista asioista kunnes  näiden neitien matka jatkui.
Ihana nainen jota kutsuimme Lalaksi saapui noutamaan meidät tämän taloon. Lepäsimme, peseydyimme ja söimme. Lalan tytär Daniela vei meidät tutustumaan kauniiseen Cuencaan. Niin historiallisessa kaupungissa olo oli kuin Españan värikkäillä kaduilla. Rakastuin taloihin, kuppiloihin, ihmisiin, hippeihin ja varsinkin siihen vapauden tunteseen liikkua ilman huolen häivää.
Illemmalla tapasimme vaihto-oppilaita ja suuntasimme näiden kanssa heidän vakkari kuppilaan, La Cigale nimiseen kotoisaan baariin. Tarjoilija poika sai kymmenen pistettä ja papukaija merkin ja voi että mikä hymy! Oli tällä tytöllä varmaan suu auki ja kuola poskella, ainakin sellainen oli olo. Vietimme aikaa keskustellen ja tehden uusia tuttavuuksia kunnes nälkä iski ja illallinen meidät huostaneessa perheessä odotti. Ainakin näin luulimme, mutta toisin kävi. Saavuimme taloon jossa juhlat olivat täysin käynnissä, Lala keittiössä ja nuoret pitivät hauskaa joten mekin jäimme hetkeksi aikaa tutustumaan Danielan ystäviin.
Kymmenen aikaan lähdimme uudestaan kohti keskustan menoja, lentokoneeseen rakennettu disco, uusia ystäviä, lisää uusia ystäviä ja eksynyt taxi kuski. Ainakin elämä on laiffii ja paras kaveri kainalossa on hyvä matkustaa.

 Bueno, lauantaina heräsimme varhain aamupalalle sillä kaupunki kutsui. Tustustumme näköala pisteeseen sekä muihin kaupungin nähtävyyksiin. Söimme päivällisen perheen kanssa keskustellen viisaita, koko perhe oli sitä mieltä että Bean kanssa olemme taivaan lähettejä ja että meidän ei ole tarkoituskaan pysyä yhdessä paikassa. Tehtävännämme on kuulemma pysähtyä hetkeksi mahdollisimman monen ihmisen elämään jakamaan elämän iloamme ja viisaita ajatuksiamme, olemme kuin tuuli. Tulemme ja menemme mutta kukaan ei koskaan tule unohtamaan meitä.
Illemmalla uudet ystävämme tulivat hakemaan meitä ja minun ehdotuksesta suuntana La Cigale ja hurmaava tarjoilija poika. Vietimme iltamme siellä kunnes toiset uudet kaverit kaipasivat ja lähdimme käymään valtavassa discossa, ei ollut ensimmäinen kerta kun alipukeutuneena astun menomestoihin mutta onneksi naama on ihan ok joten papereitakaan ei koskaan kysytä.
Sunnuntai tuli aivan liian nopeasti ja oli kotiinpaluun aika. Hyvästit uudelle tuttavaperheelle jota en koskaan tule unohtamaan. Mamalle ostin neljä libraa motea ja puoli yhdeltä hyppäsin bussiin kohti kotia.
Monesti viikonlopun aikana kysyttiin miksi tykkään Latacungasta ja miksi palaan niin nopeasti, mietittyäni tasan kymmenesosa sekunin vastaukseni oli: se on mun koti.
Cuenca jäi muistoihin mutta jo sunnuntai iltana monet uudet ystävät kysyivät milloin palaan joten ei tainnut jäädä viimeiseksi kerraksi niillä nurkilla.